lauantai 10. tammikuuta 2015

Sananvajautta

Sananvapaudesta ja sanan vapaudesta puhutaan nyt isoin kirjaimin ja huutomerkein. Aihetta tosiaankin on. Välillä tuntuu, että vaikeneminen olisi vaativinta ja voimakkainta vapautta. Pitäisikö vaikenemisenvapaus ja jopa -velvollisuus lisätä lainsäädäntöön? Normitalkoitten hengessä ;-)

Sanailu sananvapaudesta saattaa tuntua toisarvoiselta metapuheelta, jopa viisastelulta. Ongelmana on monesti se, että sananvapaus esitetään ainakin suomalaisessa keskustelussa ikään kuin absoluuttisena maksiimina ja itsestään selvästi kaikkien samalla tavalla ymmärtämänä asiana. Todellisuus on tietysti toinen.

Sana ei voi koskaan olla vapaa. Tätä näennäistä vapautta määrittävät ja eri tavoin rajoittavatkin lainsäädäntö, kulttuuriset sopimukset ja tavat, omat henkilökohtaiset mieltymykset, tilanteet ja sopivuusajatukset, kielenkäytön rajat, ilmaisumme puutteellisuus ja niin edelleen.

Kun vetoamme sananvapauden puolesta, emme todennäköisesti kaikki vetoa samojen asioiden puolesta. Sananvapauden yleisesti tyydyttävä määrittely onkin osoittautunut eri yhteyksissä lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Sekä sana että vapaus ovat sen kaltaisia abstrakteja sanoja, joiden käyttötavoista ja merkityksistä emme koskaan pääse täydelliseen yhteisymmärrykseen. Sanojen merkitykset määritellään toisilla sanoilla, jotka taas määritellään toisilla sanoilla. Määrittelyongelma ei helpotu, kun sanoista muodostetaan sanaliittoja tai yhdyssanoja, sellaisia kuin sananvapaus ja sanan vapaus.

Mutta ei jäädä sanaan makaamaan, ei sananvapauden määrittelyongelmiinkaan. Käännetään katseita siihen suuntaan, miten tätä todella laajaa sanomisen vapautta (miten tahansa määriteltynä) käytetään hyväksi jokapäiväisessä kielenkäytössä, niissä sadoissa ja tuhansissa ja lukemattomissa arkisissa kirjoituksissa ja puheissa.

Pitää varmaan ajatella, että sanan vapaus on sanan vajautta. Otetaanpa pieni esimerkki. Twitterissä levisi äsken tällainen viesti (tässä siitä yksi todentuma):



20 t20 tuntia sitten
Selvä enemmistö suomalaista: Nato-jäsenyydestä järjestettävä kansanäänestys


Tämäntapaisten twiittien taustalla oli Ylen uutinen:


Politiikka |

Selvä enemmistö suomalaista: Nato-jäsenyydestä järjestettävä kansanäänestys


Jos ja kun lukee vain uutisen otsikon ja uutisesta kertovia some-viestejä, tulee siihen käsitykseen, että selvä enemmistö suomalaisista vaatii tai ainakin haluaa Nato-jäsenyydestä kansanäänestyksen. Nyt heti? Mitä tämä oikein tarkoittaa?

Mutta eihän itse uutisessa ole tästä kyse. Tuhannelta suomalaiselta on ilmeisesti kysytty, pitäisikö kansanäänestys järjestää siinä vaiheessa, kun ”presidentti, hallitus ja eduskunnan enemmistö olisivat ensi vaalikaudella yksimielisiä Nato-jäsenyyden hakemisesta”.

Tämä ei todellakaan ole sama asia kuin se, että selvä selvä enemmistö suomalaisista vaatii kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä (otsikon järjestettävä). Kysyttäessä on vastattu. Kysymyksessä on ollut aikamoinen rajaus. Selvä enemmistö suomalaisista tarkoittaa tässä tapauksessa kuuttasataakolmeakymmentä kyselyyn vastanneista tuhannesta suomalaisesta.

Tässä pieni konkreettinen esimerkki siitä, että sana todellakin on hyvin vapaa. Ja samalla vajaa. Vastuu on meillä sanojilla ja tulkitsijoilla. Meillä vajailla.

Ei kommentteja: