Ja hallitukselta kävi käsky

Hallitus antoi joululahjan turvapaikanhakijoille. Lahjan nimi on Hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma. Ohjelma sisältää kahdeksan pääkohtaa, ja alakohtia on kymmenittäin. Otan nyt tarkasteluun muutaman pointin.

* Turvapaikkapoliittisen toimenpideohjelman perusviesti on selvä. Turvapaikanhakija on hallitukselle ongelma, joka on ratkaistava. Ohjelman mukaan lyhyen aikavälin tavoitteena on katkaista turvapaikanhakijoiden hallitsematon virta maahamme ja saada turvapaikkakustannukset hallintaan sekä kotouttaa tehokkaasti turvapaikan saaneet. Turvapaikanhakijat ovat ohjelman perusteella luonnovoimaista massaa, joka vyöryy maahan hallitsemattomasti. Massasta aiheutuu kustannuksia, ja nekin turvapaikanhakijat, joille myönnetään turvapaikka, aiheuttavat vaikeuksia. Hallitus hokee adverbia tehokkaasti. Halu saada tilanne hallituksen hallintaan on valtava. Kyse on nimenomaan ilmiöstä tai tilanteesta, jota voi tarkastella ikään kuin insinöörin työpöydällä; kyse ei ole esimerkiksi yksittäisistä hädänalaisista ihmisistä, tuskasta ja kärsimyksestä. Ihmiskohtaloista. Joku voisi tietysti ajatella, että turvapaikanhakijalla se varsinainen ongelma on, ei Suomella eikä Suomen hallituksella.

3-vuotias Aylan, isoveli ja äiti hukkuivat Välimereen pakomatkalla Eurooppaan – traaginen tarina kuohuttaa maailmaa (http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1441242618951.html)

 

* Näin Suomen hallitus armottomana vuonna 2015: Otamme entistä paremmin huomioon kansallisen turvallisuuden kansainvälisen suojeluaseman poissuljenta- ja lakkauttamisperusteena sekä oleskeluluvan peruuttamisen perusteena ja selvitämme mahdollisuuden määrätä maahantulokielto ulkomailla oleskelevalle. Kapulakielinen lause, jolla Suomen hallitus kepittää turvapaikanhakijoita. Merkillepantavaa, että potentiaalinen turvallisuusuhka Suomelle on hän, joka hakee Suomesta apua ja turvaa, turvapaikanhakija; ei esimerkiksi polttopulloiskuja vastaanottokeskukseen suunnitteleva supisuomalainen; ei rasistista vihapuhetta somessa suoltava sisulainen.

SPR:n avustustyöntekijä: Iskut vastaanottokeskuksiin terroritekoja (http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/spr-n-avustustyontekija-iskut-vastaanottokeskuksiin-terroritekoja/5599500)

 * Ja hallitus jatkaa: Valmistelemme kiireellisinä turvapaikkamenettelyä koskevat kansalliset lainsäädäntöhankkeet ml. turvapaikka-asioiden tuomioistuinkäsittelyn nopeuttamiseksi tarvittavat lainsäädäntömuutokset (ratkaisukokoonpanojen supistaminen, valitusaikojen lyhentäminen sekä ulkomaalaisrekisteristä annetun lain tarkistaminen viranomaisten ja tuomioistuinten tiedonvaihdon nopeuttamiseksi). Hallituksella on kiire tehdä asioita, tuli perseen alla. Ripeä turvapaikkapäätöksen saaminen on varmasti myös turvapaikanhakijoiden etu. Mutta pystytäänkö samalla varmistamaan turvapaikanhakijoiden oikeudet? Tätä mietittiin jo 2012. Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo:

  – On tärkeää, että tutkinnan nopeuden ja määräaikojen noudattamisen ohella turvapaikkatutkinnan korkea laatu, perusteellisuus ja yhtenäisyys turvataan. Keskeisin tavoitteemme on kansainvälisen suojelun antaminen sitä oikeasti tarvitseville. (http://www.migri.fi/tietoa_virastosta/julkaisut/viraston_vuosi_2012/turvapaikka-asiat)

 * Teksti on täynnä sellaisia verbejä kuin arvioida, huomioida, varmistaa, edistää, lisätä, parantaa, laatia selvitys, huolehtia, kehittää ja niin edelleen. Monet näistä viestivät harkinnasta ja asioiden parantamisesta. Asioita harkitaan erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen turvapaikanhakijaongelma ratkaistaan. Asioita halutaan parantaa niin, että turvapaikanhakijoita olisi vähemmän. Asioiden parantamisen lähtökohtana ei ole esimerkiksi se, että asiat olisivat paremmin yksittäisten turvapaikanhakijoiden näkökulmasta. Arvioitavaksi aiotaankin ottaa myös se, mikä turvallisuustilanne on eri maissa: Arvioimme Afganistanin turvallisuustilanteen uudelleen, kuten on jo tehty Irakin ja Somalian kohdalla sekä tarkistamme sisäisen paon mahdollisuuden. Suoremmin sanoen tämä tarkoittaa kai sitä, että Afganistanista tulevat turvapaikanhakijat halutaan käännyttää jo rajalla, koska Afganistan on Suomen näkökulmasta turvallinen maa. Ei tosin meille suomalaisille.

Afganistan: matkustustiedote

Afganistan: Ulkoministeriö kehottaa välttämään kaikkea matkustamista Afganistaniin. Turvallisuustilanne on heikko koko maassa.

Suomen suurlähetystö
Kabul(voimassa kunnes toisin ilmoitetaan)(http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=65530&)

 * Hallitus aikoo selvittää erikseen oman sosiaaliturvan käyttöönottoa: Selvitämme mahdollisuudet maahanmuuttajien sosiaaliturvajärjestelmän muuttamiseksi siten, että myönteisen oleskeluluvan saaneet turvapaikanhakijat eivät kuulu asumisperusteisen sosiaaliturvan piiriin, vaan heillä on oma erillinen kotouttamisjärjestelmänsä. Hallitus siis viestii, että a) turvapaikanhakija on turvapaikanhakija vielä myönteisen turvapaikkapäätöksen saatuaankin ja b) myönteisen turvapaikkapäätöksen saanut ihminen ei ole oikeutettu Suomessa samaan sosiaaliturvaan kuin muut. Suomen laki ei siis ole kaikille sama, tai jos se on sama, sitä on muutettava. Turvapaikanhakijahan on, kuten jo mainitsin, ennen muuta ongelma. Elämme todellakin poikkeuksellisia aikoja.

Hallituksen kaavailemat heikennykset turvapaikanhakijoiden sosiaaliturvaan voivat olla vastoin perustuslakia ja Euroopan ihmisoikeussopimusta. (http://www.hs.fi/kotimaa/a1442028333418)

 * Hallitus lupaa parantaa vastaanottokeskusten ja niiden ympäristön turvallisuutta! Hienoa, huutavat kaikki polttopulloiskuihin kyllästyneet. Mutta mutta. Kyse ei taidakaan olla siitä, että aletaan määrätietoisesti estää vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut. Hallitus taitaakin tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijat aiheuttavat turvattomuutta. Niinpä keskuksille laaditaan järjestyssäännöt päivittäisellä ilmoittautumisvelvollisuudella ja turvapaikanhakijoilta edellytetään suomalaisten perussääntöjen "tutkintoa". Myös valvontaa tehostetaan lisäämällä vartiointiliikkeiden ja järjestyksenvalvojien hyödyntämistä. Lisäksi tämä lausahdus: Vältämme väestöryhmien erityiskohtelua estääksemme vastakkainasettelua. Mitenkähän tätä pitäisi tulkita? Tämän voi varmaan tulkita niinkin, että turvapaikanhakijoita pyritään kohtelemaan tasapuolisen tylysti, jotta niin sanottu kantaväestö ja sen rasistisimmat, sori: maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittisimmät, voimat pysyvät tyytyväisinä.

Ajatellaanpa vaikka hallitusohjelmaa. Hallituspuolueiden käsitykset m-sanojen merkityksistä poikkeavat radikaalisti toisistaan. Kokoomuksen ja keskustan ohjelmissa monikulttuurisuus näyttäytyy suomalaisuuteen kuuluvana rikkautena. Perussuomalaisten ajattelu on monikulttuurisuuskriittistä.
Näistä lähtökohdista on päädytty hallitusohjelmaan, johon m-sanat eivät ole mahtuneet. Asioista on voitu neuvotteluissa sopia, vaikka sopijoiden näkemykset ovatkin olleet kaukana toisistaan. Ongelmallista tällaisissa sopimuksissa on se, että sopijat pelaavat onttoa kielipeliä, jossa hankalat kysymykset peitetään sovinnollisten korulauseiden alle. Smolnan keväässäkin taisivat perustavat neuvottelut m-sanojen merkityksistä jäädä käymättä. (https://www.kotimaa24.fi/melkein-mahdottomat-m-sanat/)

 Tämä kaikki siis Suomessa vuonna 2015.

Yhdessä maailman onnellisimmista, rikkaimmista ja terveimmistä maista. (http://www.voice.fi/pop/ilmiot/maailman-onnellisimmat-rikkaimmat-ja-terveimmat-maat-listattiin-katso-suomen-sijoitus-85586)

 

 

 

 

VALHEEN JÄLJILLÄ

Politiikassa puhutaan aika usein siitä, mikä on totta ja mikä ei. Myös valehtelemisesta puhutaan.

Tämä kirjoitus käsittelee tuoretta Stubb-gatea, mutta ensin on vähän pohjustettava. Sori.

Vastikään Antti Rinne kohahdutti kansaa syyttämällä hallitusta valehtelusta. Näin eduskunnan pöytäkirjassa 25.11.2015:

Arvoisa puhemies! Tässä on kummallinen keskustelu käynnissä siinä mielessä, että kun SDP — niin kuin olen todennut — on tehnyt todella pitkään töitä tämän oman vaihtoehtobudjetin esillepanossa ja sen erilaisten elementtien rakentamisessa, niin nyt täällä, ilman että kunnolla on tutustuttu asioihin, luodaan semmoista kuvaa, että tämä ei pidä paikkaansa. Tässä on hallituksen budjettiesitykselle vakavasti otettava vaihtoehto, joka pitää sisällään kertaluontoisia tuloja, jotka käytetään kertaluontoisiin menoihin. Sitten on pysyviä tuloja 750 miljoonaa euroa, jotka käytetään pysyvien menojen paikkaamiseen. Tämä meidän esityksemme ei nosta veroastetta, tämä vähentää velkaa vähintään 330 miljoonaa euroa ja työllisyysvaikutukset huomioon ottaen työllistää 35 000 uutta sekä tasapainottaa miljardilla eurolla taloutta. Minkä takia te ette hae taustalta oikeita vaihtoehtoja? Minkä takia valehtelette tai väitätte väärää totuutta? (Alexander Stubb: Top top! — Hälinää — Puhemies koputtaa)

Pian tämän jälkeen kielenkäyttöön kiinnitti huomiota perussuomalaisten Leena Meri vastauspuheenvuorossaan:

Arvoisa puhemies! Täällä Rinne alussa ihmetteli sitä ja oikeastaan arvosteli hallitusta siitä, että se lietsoo eripuraa ja eripuraisuuden tunnetta. Samoin edustaja Viitanen totesi, että täällä vain ministeri haukkuu ja ei oteta vakavasti.

Minä olen itse kirjannut tähän demareiden kannanottoja siitä, mitä täällä on tänään sanottu: "Hallitus valehtelee." "Kuinka te kehtaatte", on yleisin, mitä te täällä teette. (Sosialidemokraattien ryhmästä: Se on Soinin!) Täällä oli... (Välihuutoja) — Minä kerron, mitä tänään täällä on puhuttu. — "Miten teillä on otsaa?" "Harmittaa." "Motkotatte." Miten te itse puhutte meille? Eikö meidän olisi aika keskustella asianmukaisesti? Minä olen ainakin tottunut tiukastikin olemaan eri mieltä, mutta lopetetaan tämmöiset motkottaa-ilmaukset. Ja erittäin syvästi paheksun Rinteen huutamista "valehtelee". Tälläkö tavalla täällä saa puhua?

Antti Rinne palasi aiheeseen hetken kuluttua ja pyysi anteeksi valehtelemisesta puhumista:

Arvoisa puhemies! Tämä tuli hieman yllättäen, koska en ollut pyytänyt puheenvuoroa, mutta voin kyllä jatkaa tästä.

Toinen varapuhemies Paula Risikko: Kyllä te äsken pyysitte. (Naurua)

Uskon tämän, että olen pyytänyt, vaikka en tiedäkään. (Välihuutoja — Markku Pakkanen: Voit pyytää vaikka anteeksi!) — Arvoisa puhemies! Pahoittelen sitä valehtelu-sanaa. Se oli huono sana tässä yhteydessä, lipsahdus. Ehkä olisi ollut parempi todeta, että täällä on käytetty vähän totuutta tänään.

Valehtelu-sana pannassa

Yleisesti on tiedossa, että eduskunnan suuressa salissa ei ole lupa syyttää toista edustajaa valehtelusta. Sen sijaan voidaan kyllä ihan vapaasti syyttää muun muassa näistä: luovasta suhtautumisesta tosiasioihin, muunnellun totuuden puhumisesta, totuuden säästeliäästä käyttämisestä, totuuden kanssa vähän nirsona olemisesta ja niin edelleen.

Kansanedustajat ovat taitavia asetellessaan sanojaan niin, että kollegojen puheenvuorot näyttävät vähintäänkin arveluttavilta. Esimerkiksi vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto moitti 21.10.2015 hallituksen puheenvuoroja ”falskeiksi ja farisealaisiksi”.

Joskus näitä totuuden ja valheen puhumisia puidaan julkisuudessa vasta jälkikäteen. Esimerkiksi keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen väittää kirjassaan, että Matti Vanhanen on valehdellut eduskunnalle pääministerinä.

Arka totuus

Poliitikkojen odotetaan puhuvan totta. Heidän odotetaan olevan aina rehellisiä. En tiedä, mistä tämä yleinen toivioajattelu kumpuaa. Jokainen ihminen tietää omasta kokemuksestaan, että ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa totuus saa joskus väistyä taka-alalle. Kaikenlaista lipsahtelee suusta.

Toiveet ja totuus? Niin, moni toivoo poliitikoilta totuudessa pysymistä ja samalla kieltäytyy uskomasta sanaakaan varsinkaan poliittisten vastustajien puheista.

Totuuden (ja valheen) ongelma on ikiaikainen. Sitä ovat tutkineet niin filosofit kuin oikeustieteilijätkin, niin viestinnäntutkijat kuin psykologitkin. Yksi kiinnostava pointti on Harry G. Frankfurtin teoksessaan Paskapuheesta esittämä: Valehtelija on henkilö, joka tietoisesti levittää virheellistä tietoa. Jotta hän voi keksiä valheen, hänellä täytyy olla käsitys siitä, mikä on totta. ”Ja jotta hän keksisi tehokkaan valheen, hänen on muotoiltava perätön väitteensä tämän totuuden ehdoilla.”

Frankfurtin mukaan valehtelua parempi tapa keplotella itsensä ulos hankalasta tilanteesta on paskapuhe. Paskanpuhuminen on suurpiirteisempää ja leikittelevämpää kuin suoranainen valehtelu. Armoitetut paskanjauhajat eivät välttämättä ole valehtelijoita. He eivät kerta kaikkiaan välitä siitä, kuvaavatko heidän sanomansa asiat todellisuutta oikein.

Valehteleva valtiovarainministeri?

Hallintarekisterikeskustelu eduskunnassa 26.11.2015 on aiheuttanut rajua jälkipuintia. Valtiovarainministeri Alexander Stubbia on esimerkiksi Twitterissä syytetty suoranaisesta valehtelusta. Some-tuomio on ollut ankara.

Mistä oikein on kyse? Näin Stubb eduskunnassa:

Arvoisa rouva puhemies! Meillä on lainsäädäntövalmistelu edelleen kesken. Käytännössä tämä jakautuu kahteen. Yksi on arvopaperikeskusasetus, joka on pantava toimeen, ja sen yhtenä osana on hallintarekisterijärjestelmä. Viranomaiset, joihinka te äsken viittasitte, kritisoivat sitä järjestelmää, joka meillä on nykypäivänä. Jos me katsomme näitä lausuntoja, niin noin 90 prosenttia lausunnoista on itse asiassa myönteisiä. Minkä takia? Sen takia, että ne ymmärtävät, että kyseessä ovat pääomat. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän pitää saada Suomeen lisää investointeja, pääomaa. Jos meillä ei ole hallintarekisterijärjestelmää ja raha liikkuu vapaasti Euroopan unionin alueella, se tarkoittaa sitä, että raha virtaa ulospäin.

Helsingin Sanomat uutisoi 28.11.2015, että lehden laskelmien perusteella vain kymmenen prosenttia lausunnon antaneista viranomaisista on myönteisiä lausunnolle. Uutinen käynnisti valehtelusyytösten vyöryn sosiaalisessa mediassa. Samana päivänä Stubb myönsi Yleisradion haastattelussa, että ”Virhe oli ilman muuta minun. Sori siitä.”

Useissa some-kommenteissa ilkamoitiin asialla ja muun muassa vaadittiin Stubbin eroa. Ylen uutisissa kerrottiin oppositiojohtajien vaativan asiasta selvitystä.

Vakava paikka

Politiikka perustuu idealistiseen ajatukseen siinä toimivien ihmisten rehellisyydestä ja jonkinmoisesta pyyteettömyydestä. Jos politiikassa paljastuu valehtelijaksi tai totuuden säästeliääksi käyttäjäksi, saattaa äkkiä joutua lähtemään. Hyvässä muistissa on vaikkapa Anneli Jäätteenmäen lähtö pääministerin paikalta. Ei taida riittää, jos puhuu ”niin totta kuin voi”.

Stubbin tapauksessa kannattaa katsoa eduskunnan pöytäkirjoja, ennen kuin tekee lopullisia päätelmiä siitä, valehteliko ministeri vai ei. Kiinnostava on esimerkiksi Stubbin puheenvuoroon tarttuneen Paavo Arhinmäen kommentti:

Täytyy sanoa, että kyllä te, valtiovarainministeri Stubb, olette Finanssialan Keskusliiton lasien läpi lukenut näitä lausuntoja, jos todella olette sitä mieltä, että kaikki nämä viranomaiset kannattavat sitä, että jatkossa saisi entistä helpommin ja laillisesti piilottaa omaisuutta.

Tämä kommentti kertoo sen, että Arhinmäki epäili Stubbin sanoja ja samalla osoitti ymmärtävänsä, että kyse on Stubbin esittämästä tulkinnasta ja mielipiteestä. Tätä voi tulkita niin, että ainakin osa paikalla olleista ymmärsi, että Stubb tulkitsee puheena olevia lausuntoja omista lähtökohdistaan ja että kyse ei ole absoluuttisesta totuudesta.

Arhinmäki viestitti minulle Twitterissä näin: ”Kun eduskuntakeskustelussa ministerin väittämästä luvusta esitetään vahva epäilys, on hänen tehtävänsä välittömästi korjata.” Tämä on varmasti totta. Tuollaista korjausta ei tullut. Toisaalta voi arvioida, että Stubbin esittämä luku ei aiheuttanut täsmennystä pyytäviä kysymyksiä eikä syytteitä "totuuden säästeliäästä käytöstä". Tätä voi tulkita monella tavalla: Ajateltiin Stubbin puhuvan totta. Ajateltiin, että Stubb ilmoitti oman mielipiteensä. Jos joku ajatteli tuossa tilanteessa Stubbin valehtelevan, ei tätä kuitenkaan suoraan tuotu esiin.

Herää tietysti myös kysymys, miten puheena olevien lausuntojen myönteisyyttä ja kielteisyyttä on mahdollista objektiivisesti arvioida. Ylipäätään erilaisten lausuntojen myönteisyyden ja kielteisyyden arviointi on haastavaa, vallankin sellaisissa tapauksissa, joissa yksittäiset lausunnot puntaroivat sekä asian hyviä että huonoja puolia. Stubb tuokin ilmi nämä ”hyvät puolet ja huonot puolet” vastatessaan Kari Uotilalle:

Ehkä ymmärsin tulkintanne väärin, koska tuo ei ollut laisinkaan viestini. Viesti on se, että kun saamme lausuntoja eri viranomaisilta, niin me pyrimme totta kai hakemaan hyviä puolia ja huonoja puolia, kun viemme jotain lainsäädäntöä eteenpäin.

Mitäs sitten?

Tarinan opetus tässä vaiheessa? Kun on kyse totuudesta ja valheista, ei voi olla päätelmien teossa liian tarkka. Ennen tuomioiden julistamista kannattaa tutustua tosiasioihin eli niihin dokumentteihin, joiden perusteella valehtelusyytökset on esitetty.

Minäkin kuulun niihin, joilla olisi hyviäkin syitä suinpäin hyväksyä väitteet valehtelusta ja käyttää tätä syytöstä omien päämäärieni ajamiseen. Mutta asetun nyt tässä some-oikeudenkäynnissä kuitenkin puolustamaan ns. syytetyn oikeuksia. (Syytön kunnes toisin todistetaan.) Nopeasti tullutta anteeksipyyntöä tulkitsen niin, että tavoitteena oli haudata kohu nopeasti. Kuulosti vähän siltä, että Stubb tunnusti jauhaneensa paskaa, ei niinkään tietoisesti valehdelleensa.

Ja tämäkin on kai uskallettava sanoa: Pieni mahdollisuus on siihenkin, että Stubb on toiminut vilpittömästi. Tekevälle sattuu. Ehkä hän on löytänyt 90 prosentista lausuntoja myös hallintarekisteriä puoltavia asioita. Tätä en tiedä.

Asian perusteellinen ruotiminen olisi iso työ. Nyt pitäisi käydä läpi myös puheena olevat lausunnot ja muun muassa ne perusteet, joihin Helsingin Sanomat vetosi omassa selvityksessään. Minulle ei ole valjennut, millaista tekstianalyysia lehti on näin nopeasti ehtinyt tehdä. Itse olen paljon arvottavia asenteita yms. teksteistä analysoineena havainnut, että tekstien kokonaisasenteen määritteleminen on monesti erittäin vaikeaa. Siis jos pitää merkitä tekstin eteen plus tai miinus.

En tässä millään tavalla halua asettua sen enempää Stubbin kuin häntä valehtelijoiksi syyttäneidenkään puolelle. Yritänpähän tuoda esiin analyyttisempaa näkökulmaa. Ja ilmeisen hurskasta toivetta tutkimisesta ennen hutkimista.

SOPU VALINNANVAPAUDESTA?

Hallitus on päässyt sopuun sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisen periaatteista ja alueiden määrästä. Itsehallintoalueita perustetaan 18. Sosiaali- ja terveyspalveluja järjestetään 15 alueen puitteissa.

Osana uudistusta säädetään valinnanvapauslainsäädäntö, joka mahdollistaa, että käyttäjä valitsee itse palveluiden julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin tuottajan.

Näin napakasti tiedotti valtioneuvoston viestintäosasto 7. marraskuuta yöllä kello 1.20. Pääministeri Juha Sipilä ja valtiovarainministeri Alexander Stubb twiittasivat sote-sovun syntyneen. Hallituskriisin uutisoitiin väistyneen.

Millainen sopu?

Mutta millainen sopu saatiin? Sipilä viestitti, että nyt on saatu sote-ratkaisulle ja aluehallinnon järjestämiselle askelmerkit ja raamit. Pian alettiin puhua myös siitä, että sote-alueiden määrä voi pienentyä. Sisältöjä viilataan, yksityiskohtia tarkennetaan, lakitekstejä tehdään, neuvottelut kaikesta jatkuvat.

Alkoi herätä kysymyksiä, sovittiinko nyt oikeastaan jonkinlaisesta isosta kuvasta ja ennen kaikkea siitä, että hallitusta ei tähän kaadeta. Tämänkertaiset neuvottelut alkoivat näyttäytyä hallitusneuvottelujen jatkona ja strategisen hallitusohjelman korjaussarjana: hallitusohjelma oli selvästikin tehty kiireessä ja siten, että isoja linjauksia oli sittenkin kirjoitettu ohjelmaan suurpiirteisesti ja aukkoisesti. 

Pelin politiikkaa?

Sote-sopua on kuvattu julkisuudessa aika kritiikittömästi lähinnä pelinä, jossa kaikki voittivat. On sanottu, että keskusta sai maakuntahallintonsa ja kokoomus valinnanvapauslainsäädännön. Perussuomalaiset saivat kerrankin esiintyä maltillisina ja kansan parasta tahtovina sovunrakentajina. On kysytty, hävisivätkö tässä pelissä asiantuntijat. Ja hävisikö lopulta myös kansa?

Ns. kansa häviää varmasti, jos julkisessa keskustelussa nielaistaan sopupuhe pureskelematta. Tuskinpa nielaistaan. Sovun ja sovinnon merkityksiä pitää päästä avaamaan; koko prosessia ei voi kuitata pelinä, jossa tulee haavoja ja kolhuja ja jossa luottamuskin rakoilee mutta jossa lopulta on vain voittajia. Yksi olennaisimmista avoimista ja kiistanalaisista kysymyksistä on se, johon valtioneuvoston tiedotteessa viitataan sanalla valinnanvapauslainsäädäntö. (Mielenkiintoista vaihtelua pakkolakikeskustelujen jälkeen!)

Jee, lisää vapautta!

Valinnanvapaus on yhdyssana, jonka molemmat osat ovat lähtökohdaisesti myönteisiä. Kukapa oikeastaan vastustaisi valintaa tai vapautta? Puhumattakaan valinnanvapaudesta, joka kuulostaa tässä yhteydessä siltä, että kansalaiselle tulee suorastaan vallankumouksellisesti uudenlainen mahdollisuus itse valita sosiaali- ja terveyspalveluidensa olemus.

Koko ns. länsimainen demokratia rakentuu ideologisten merkitysten tasolla pitkälti vapauden käsitteen varaan. Vapaus määrittää kansalaisena olemista monella tavalla: meillä on kokoontumisvapaus, sananvapaus, elinkeinonharjoittamisen vapaus ja niin edelleen.

Valitsemisen vapaus viittaa siihen, että meillä on valikko, josta valita. Jos valikossa on vain yksi mahdollisesti valittava asia, vapaudesta ei voi puhua ollenkaan. Jos valikossa on kaksi asiaa, vapautta on ehkä jo jonkin verran. Jos valikossa on useita asioita, joista valita, valinnanvapauden voisi ajatella olevan jo laajaa.

Me ollaan asiakkaita kaikki?

Mitä ne valikossa olevat asiat tässä tapauksessa ovat? Tiedotteessa puhutaan palveluiden tuottajista. Sosiaali- ja terveysalalla tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisesta tulee palveluntuottajien asiakas, kuluttuja, joka tekee hinta- ja laatuvertailuja sekä ostopäätöksiä.

Tuottajien kannalta tämä tarkoittanee sitä, että myös julkiset palveluiden tarjoajat (esim. kunnat) joutuvat muuttamaan toimintaansa niin, että niitä voidaan vertailla yhteismitallisesti yksityisten palveluntarjoajien kanssa. Käytännössä tämä tarkoittanee kunnallisten palveluiden yhtiöittämistä.

Esimerkiksi sairastuneista tulee tässä prosessissa asiakkaita, joille on julkiselta puolelta ulkoistettu sairaudenhoitamiseen liittyvä papereidenpyöritys ja byrokratia. Kun tähän yhdistetään digitaalisoimispyrkimykset, käytännössä asiakkuusprosessi todennäköisesti tulee suorittaa sähköisesti, lähinnä verkossa.

Valinnanvapaudella saattaa siis olla palvelun ostajalle, kansalaiselle, raskas hinta: hänen tulee itse olla aktiivinen palvelun etsimisessä, hänen tulee vertailla, hänen tulee varata aikoja, hänen tulee pitää huolta, että kaikki toimii. Mitenkähän tämä onnistuu, kun puhutaan sosiaali- ja terveydenalan palvelujen etsijästä? Jaksaako sairas valita? Ovatko kaikki kansalaiset tässä mielessä tasa-arvoisessa asemassa?

Ideologisia kiistiöitä

Valinnanvapaudessa, joka halutaan esittää itsestään selvästi positiivisena asiana, on monia muitakin ideologisen merkityksen tason kiistiöitä. Onko valinnanvapaus samanlainen kaikilla sote-alueilla? Toteutuuko kansalaisten tasa-arvo? Miten toimintaa pystytään julkisvallan suunnasta ohjaamaan? Halutaanko sitä edes ohjata? Miten toimii laadunvarmistus? Jyräävätkö isot ylikansalliset yritykset pienet paikalliset lääkäriasemat? Mitä tässä tarkoitetaan kolmannen sektorin toimijoilla? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tarinan opetus? Valinnanvapaus vaikuttaa fantastiselta asialta! Hieno sana, jota käytetään jo termimäisesti.

Mutta mikä on se käsitetodellisuus, johon termillä viitataan? Tämä tuntuu olevan paljolti auki. Merkitystaistot jatkuvat. Sovunrakentaminen jatkuu. Kriittistä lukutaitoa edellytetään nyt sekä journalisteilta että kansalaisilta. Erityisesti uskallamme edellyttää sitä poliitikoiltamme: avatkaa sydämenne ja merkityksenne meille, kiitos!

JK Jos saa valita, moni valitsee mieluummin hyvät palvelut kuin palveluidenvalitsemisen vapauden.

Syyttäkää minua, Sipilää

Pääministeri Juha Sipilän puhe näytettiin televisiossa 16. syyskuuta 2015 (Yle TV1). Puheteksti julkaistiin valtioneuvoston verkkosivuilla, jossa se on luettavissa.

Viisitoistaminuuttinen televisiopuhe lähetettiin Yleisradion ykköskanavalla parhaaseen katseluaikaan, ja se tavoitti parhaimmillaan yli 1,5 miljoonaa katsojaa. Julkisuudessa onkin käyty keskustelua siitä, millä perusteella Yleisradio luovutti kanavansa tällä tavalla pääministerin käyttöön. Puheen esittämistapa loi vahvaa vaikutelmaa yhteiskunnallisen tilanteen vakavuudesta ja puheessa esille otettujen asioiden poikkeuksellisuudesta.

Tuhansia valintoja

Erittelen tässä puheen kirjoitettua versiota siten, että tarkastelen tekstin kielellisiä valintoja: sanastoa, lauseita ja informaatiorakennetta. Kiinnitän huomiota myös tekstin kokonaisrakenteeseen.

Kielen näkökulmasta näin laaja teksti sisältää sadoittain ja jopa tuhansittain valintoja. Kaikkia niitä ei ole tässä yhteydessä mahdollista eritellä.

Tuon esiin niitä merkityksiä, joita puhetekstistä on siinä näkyvien kielellisten valintojen perusteella mahdollista tehdä. Tarkastelen merkityksen eri ulottuvuuksia, varsinkin tekstin luomaa kuvaa todellisuudesta ja todellisuuden arvottamista sekä tekstiin kirjoittuvia puhujan ja kuulijoiden rooleja. Kiinnitän huomiota myös siihen, millaisia asioita tekstissä esitetään ikään kuin itsestään selvinä totuuksina, selviöinä. Lopussa vertaan puhetta erääseen toiseen poikkeukselliseen puheeseen.

Puheen rakenne
 
Puhetekstissä on kolmenlaista materiaalia: 1) toivotukset ja kuulijan puhuttelut, 2) perustelut puheen pitämiselle ja muu metateksti (puhetta/tekstiä koskeva teksti), 3) teemojen käsittely (kaksi pääteemaa: pakolaistilanne ja Suomen talouden tilanne).

Tekstin alussa puhuja toivottaa kuulijoille arkisesti Hyvää iltaa! Kuulijoita ei alussa puhutella (esim. ”Kansalaiset!”). Eri kohdissa tekstiä kuulijoita puhutellaan neljä kertaa: Hyvät kuulijat.

Puhuttelussa kiinnittää huomiota se, että puhutaan nimenomaan tekstin lajiin (televisiopuhe) liittyen kuulijoista, ei esimerkiksi ”suomalaisista” tai ”kansalaisista”. Ei myöskään ”katselijoista”, vaikka ohjelma esitettiin televisiossa. Kuulijoista puhuminen tähdentää sitä, että on olennaisinta ottaa vastaan puhuttu viesti, ei esimerkiksi visuaalista viestiä. Puhuttelukohdat sijoittuvat tekstiin loogisesti siten, että niissä vaihtuu tekstin teema (pakolaisteemasta talousteemaan) tai näkökulma (esim. kahdessa kohdassa siirrytään me-muodosta minä-muotoon).

Aluksi puhuja perustelee, miksi tällainen puhe pidetään. Tässä lyhyehkössä yleiskatsausosiossa on kaksi teema: Suomen tilanne on poikkeuksellisen vaikea. ja Pakolaistilanne kiristyy Euroopassa nopeasti ja maailma on rauhaton. Näistä laajemmin perustellaan ensimmäistä (mm. alhainen talouskasvu, työttömyyden kasvu, kilpailukyvyn menettäminen, velkaantuminen, valtion ja kuntien menot, työllisyysaste).

Rakenteen ja käsittelyn laajuuden perusteella pääpainon tekstissä saa Suomen talous. Pakolaiskysymystä tosin käsitellään ennen sitä, mutta käsittely on talousteemaan verrattuna hyvin lyhyt, neljä tekstikappaletta. Lisäksi puhuja kytkee myös pakolaiskysymyksen talousteemaan: Meidän on pystyttävä löytämään inhimillisyyttä itsestämme tukalasta taloustilanteesta huolimatta.
 
Laaja, kymmenien kappaleiden mittainen talousteemaosio rakentuu useiden alateemojen ja näkökulmanvaihdosten varaan: esimerkiksi velkaantuminen, kansainvälinen talouskasvu, säästäminen, menoleikkaukset, yhteiskuntasopimusneuvottelut, työelämätoimenpiteet, sopimusvapaus, työmarkkinaosapuolet, muutos, Suomen kuntoon laittaminen.

Talous on selvästi puheen keskeinen asia, ja alun lause Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. näyttäytyy täten koko tekstin yläteemaa kuvaavana lauseena. Kaikki muu on alisteista tilanteen vakavuudelle: puhuja kuvaa vakavuutta monista näkökulmista, luo tilannekuvaa sekä etsii syitä ja ratkaisuja.

Tosioita ja selviöitä vai kiistiöitä?

Talouden ottaminen tällä tavalla puheen yläteemaksi luo kuvaa todellisuudesta, jossa talous on itsestään selvästi kaikkia muita elämänalueita olennaisempi asia. Tätä lähtökohtaa ei sinänsä ole tarpeen puheessa perustella.

Suomen tilanne viittaa talouden tilanteeseen, ei esimerkiksi siihen, mikä on maan henkinen tila, miten suomalaiset yleisesti ottaen voivat tai millainen on yhteiskunnan keskusteluilmapiiri. Tässä mielessä puhe asettuu siihen lukemattomien tekstien ja puheiden ketjuun ja verkostoon, jolla politiikassa ja laajemmin yhteiskunnallisessa keskustelussa on lähestytty erinäisiä asioita talouden ja ns. taloudellisten realiteettien pohjalta.

Samalla vahvistetaan itsestään selvää oletusta yhtenäisestä Suomi-nimisestä oliosta, jolla on ja voi olla jokin kuvattavissa ja arvioitavissa oleva tilanne. Tällainen valinta ei ota huomioon esimerkiksi sitä, että Suomi on itsenäisenä valtiona ja myös taloudeltaan monessa mielessä riippuvainen muista valtioista ja kansainvälisistä sopimuksista yms. Valinta ei myöskään ota huomioon sitä, että Suomen voi ajatella koostuvan suomalaisista, joiden tilanteet ovat kovin monenlaiset. Jos Suomen tilanne viittaa valtion taloudelliseen tilanteeseen, siinähän olennaista on juuri yksittäisten suomalaisten talous: veronmaksu, julkisten palveluiden käyttäminen jne.

Alun teemalause Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. on poliittisessa suostutteluretoriikassa tyypillinen kolmannen persoonan indikatiivinen väitelause ja samalla olla-verbin avulla muodostettu suhdelause, jossa lähtökohtana ja tuttuna asiana annetaan Suomen tilanne ja uutena asiana poikkeuksellisen vakava. Lauseessa ei ole minkäänlaista epäröintiä eikä kielellistä viittausta siihen, että kyse olisi mielipiteestä tai subjektiivisesta arviosta tai jonkun muun tahon esittämästä totuudesta (vrt. ”Tutkijoiden mukaan”, ”Tilastot kertovat, että” tai ”Mielestäni”).

Tilanteen kuvaamiseksi on valittu luonnehtiva adjektiivi vakava, joka on myös suhteellinen siinä mielessä, että absoluuttista vakavuuden tilaa ei ole mahdollista mitata eikä muuten tarkasti määritellä (vrt. esim. ”helsinkiläinen” tai ”150-senttinen”). Tilanteen määritteleminen vakavaksi on näin ollen aina lopulta subjektiivinen arvio, vaikka se esitettäisiinkin ikään kuin yleisenä tosiasiana tai yleisenä tilannearviona, tässä lauseessa vieläpä uutena tietona. Vakava-adjektiivia määrittävä poikkeuksellinen-adjektiivi annetaan lausekkeessa ikään kuin kiistattomana informaationa (vrt. ”Tämä on poikkeuksellista.”).

Tekstissä on muitakin kohtia, joissa lähtökohtaisesti kiistanalaista informaatiota tarjotaan kuulijalle ikään kuin itsestään selvänä totuutena, esim. Se /turvapaikanhakijoiden määrä/ on ennennäkemätön haaste yhteiskunnallemme., jossa ennennäkemättömyys esitetään ikään kuin kiistattomana tosiasiana. Esimerkiksi historiallisesta näkökulmasta kyse on kuitenkin kiistiöstä: millaisia haasteita yhteiskunnalle olivat esimerkiksi vuoden 1918 sota, talvi- ja jatkosota sekä jälleenrakentamisen aika?

Maininnan arvoinen on tässä mielessä myös lause Kaikki vastuulliset suomalaiset kuitenkin haluavat lopettaa velaksi elämisen., jossa annetaan itsestään selvänä tosiasiana, että on vastuullisia suomalaisia. Tosin lause on ainakin kaksitulkintainen: 1) kaikki suomalaiset ovat vastuullisia, 2) osa suomalaisista on vastuullisia (ja kaikkien olisi syytä olla). Joka tapauksessa vastuullisuus kytketään selviönomaisesti osaksi sellaista suomalaisuutta, jota puhuja pitää arvossa (tämä tosin liittyy jo todellisuuden arvottamiseen ja tekstiin kirjoittuviin viestijöiden rooleihin).

Tai lause Äänestäjien valtakirja meillä on., jossa annetaan selviönä äänestäjät, jotka ovat antaneet hallitukselle valtakirjan uudistaa Suomea (tästä mandaatista puhutaan edeltävässä lauseessa Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?). Äänestäjien valtakirja -lausekkeessa äänestäjät esitetään ikään kuin yhtenäisenä joukkona, joka nimenomaisesti on antanut hallitukselle mandaatin uudistuksiin.

Todellisuudessa asia on kuitenkin mutkikkaampi, pikemminkin kiistiö kuin selviö.

Ovatko äänestäjät antaneet mandaatin tällaiselle hallitukselle vai sittenkin vain eduskunnalle? Ovatko äänestäjät antaneet mandaatin juuri tällaisiin uudistuksiin (vrt. vaaliohjelmat ja -lupaukset)? Kaikki hallituksen esittämät ja tekemät toimet eivät edes olleet esillä vaalikeskusteluissa eivätkä puolueiden vaaliohjelmissa. Lisäksi vain osa äänestäjistä äänesti tulevia hallituspuolueita, enemmistö äänestäneistä kyllä, mutta ei kaikkien äänestäjien joukko suinkaan. (Vrt. ”Jonkinlainen äänestäjien enemmistön valtakirja meillä mielestäni on.”)

Nimeämisen voima

Sipilän puhe on yleisesti ottaen tavanomaista abstraktia poliittista kielenkäyttöä. Ainakaan tässä mielessä sitä ei voi pitää mitenkään poikkeuksellisena, vaikka puhetta on joissakin arvioissa kehuttu konkreettiseksikin. (Ehkä konkreettisuuden vaikutelmaa ovat luoneet esim. monet minä-lauseet, joista myöhemmin enemmän.) Puheen maailma rakentuu monien poliittisten puheiden ja virkatekstien tapaan olioista ja prosesseista, joita ei voi suoranaisesti aistein havaita eikä havainnoida.

Siinä ovat ja toimivat esimerkiksi tällaisiksi nimetyt oliot: työttömyys, tuotanto, kilpailukyky, työllisyysaste, talous, yhteiskunta, rahoitus, hyvinvointi, menoleikkaus, köyhyys, ahkeruus, sitkeys, työ, markkinat, muutosturva, vastuu, kärkihanke, velvollisuus, sopu, keinot, vienti, arvovaltakysymys, visio, valta, sisu, henki. Tekstin todellisuudessa on myös toisia tekstejä ja niihin liittyviä olioita: turvapaikkahakemukset, kielteiset päätökset, sarja kivuliaita päätöksiä, perustuslaki, työehtosopimus, tasavallan presidentit sanat, rankempia päätöksiä, neuvot, rohkeita ratkaisuja, ilmoittamia työelämätoimenpiteitä, yhteiskuntasopimus, laki, yhteiskuntasopimusneuvottelut, valtakirja, työelämäpaketti, työehtosopimus, tärkeä viesti, hallitusohjelma, satasivuinen juridinen sopimus.

Nämä abstraktit oliot ovat tekstissä niin kokijoita kuin tekijöitäkin: työttömyys ei kasva; Suomalainen työ ja tuotanto ovat menettäneet kilpailukykynsä.; valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin; muutosturva paranee irtisanomistilanteissa merkittävästi ja niin edelleen.

Tyypillisesti tällaisissa lauseissa maailmaa kuvataan ikään kuin ihmisarjelle kaukaisena, toisena todellisuutena, jossa ihmiset ja ihmisten väliset suhteet eivät ole olennaisia: Sunnuntaikorvauksen pienentäminen vähentää merkittävästi julkisen puolen kuluja ja mahdollistaa osaltaan työnantajan sosiaaliturvamaksun alentamisen.

Tässä abstraktin (lähinnä talouteen viittaavan) nimeämisen kokonaisuudessa on muutamia tyyliltään kohosteisia valintoja: alho, johon olemme joutuneet; jos jätämme nyt tekemättä ja pudotamme kinttaat; teemme mieluummin kuin puhumme ilmanaikuisia. Näissä voi nähdä kaikuja puhujan taustasta: alho on tuttu lähinnä vanhahtavasta ja ylätyylisestä (jopa raamatullisesta) kielenkäytöstä, ja kinttaiden putoaminen sekä ilmanaikuisten (joutavien) puhuminen ovat murteellisia valintoja, Sipilän varsinaista äidinkieltä. Näissä puheen kohdissa Sipilä vahvistaa olettamusta suomalaisista tuppisuisina ihmisinä, jotka pikemminkin tekevät kuin puhuvat. Samalla vahvistetaan politiikassa usein hellittyä ajatusta sanojen ja tekojen erillisyydestä; tämä on merkittävää erityisesti siitä syystä, että poliitikot tekevät omia tekojaan juuri sanoin, niin Sipiläkin tässä puheessaan.

Jonkinlaista konkretiaa tekstiin tuovat myös sen kaltaisen usein käytetyt kuvailmaukset kuin talouden kyyti, saadaksemme pyörät taas pyörimään, suunnan kääntämiseksi ja Suomi on taitekohdassa. Politiikasta ja talouspuheesta ylen tuttua metaforistiikkaa, jonka ehkä toivotaan tuovan tekstiin konkreettisuuden vaikutelmaa: matkustaminen, pyöriminen, suunta, käännekohta. Ikään kuin talous olisi kulkuväline, jota voimme ohjata. Ikään kuin Suomi olisi reunalla ja voisi itse päättää, minkä suunnan ottaa.

Tämä kaikki tietysti toimii puheessa samaan suuntaan: on kiistattomia talouden tosiasioita, on tehtävä niiden mukaisia toimia, kaikki on omissa käsissämme.

Kaikkinensa Sipilän käyttämä kieli on nimeämisen ja maailman kuvaamisen näkökulmasta hyvinkin tyypillistä näennäisen hallinnan ja asiantuntemuksen varaan rakentuvaa kieltä. Asioita tarkastellaan ylätasolta, suurina kokonaisuuksina, ja kokonaisuuksien haltuunotossa tarvitaan abstrakteja yläkäsitteitä. Erityisesti talouspuheesta tuttuja, mikä tietysti sopii hyvin yhteen se puheen vahvistaman olettamuksen kanssa, että politiikka on ennen kaikkea talousasioiden järkevää ja kiistattomiin faktoihin perustuvaa realistista hoitamista.

Tekstiin kirjoittuvat roolit

Edellä esittämäni perusteella on selvää, että tekstiin kirjoittuu hyvin asiantunteva puhuja, joka esittää myös kiistanalaisia asioita ja omia mielipiteitään ikään kuin varmoina totuuksina. Epäröintiä kuvaavia ilmauksia tai rakenteita ei juuri käytetä, ja lauseet ovat melkein kauttaaltaan indikatiivisia väitelauseita.

Teksti luo kuvaa vaihtoehdottomuuden maailmasta, ja yksittäiset kielelliset valinnat todentavat tätä kaikessa välttämättömyydessään.

Useimmin lauseet ovat kolmannen persoonan väitelauseita (Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.) tai monikon ensimmäisen persoonan me-lauseita (Näin emme voi jatkaa.; Emme pääse pakoon tosiasioita.). Sekä kolmannen persoonan väitelauseet että me-lauseet ovat lähtökohtaisesti suostuttelevia: kuulijalle kerrotaan asioita totena, niin Suomea kuin meitäkin koskevia asioita. Samalla luodaan velvoittavuuden merkitystä: koska asiat ovat itsestään selvästi näin, meidän on ajateltava ja toimittava tällä tavalla. Useimmiten me-muodot viittaavat tarkemmin määrittelemättömästi kaikkiin suomalaisiin (Olemme hieman outo kansa), toisinaan taas hallitukseen ja hämärämmin päätöksentekijöihin (Joudumme tekemään sarjan kivuliaita päätöksiä, joiden avulla yhteiskuntamme rahoitus saatetaan kestävälle pohjalle.). Paikoin me tuntuu viittaavan lähinnä Sipilään itseensä: En voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jätämme nyt tekemättä ja pudotamme kinttaat.

Suostuttelevuuden merkitystä vahvistaa ajoittainen minä-muotoisten lauseiden käyttö:

* Aloitan pakolaistilanteesta, mutta muuten keskityn talouden karuun kuvaan ja uudistamisen tarpeeseen.

* Tiedän, että valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin. Jos emme tee niitä, muutaman vuoden päästä edessä on vieläkin kipeämmät päätökset. Haluan kantaa vastuuni ja tehdä suunnan kääntämiseksi tarvittavat päätökset.

* Huomasin yhteiskuntasopimusneuvotteluiden aikana, että Suomessa työntekijä- ja työnantajajärjestöt ovat ajautuneet liian kauaksi toisistaan. Oman kokemukseni mukaan saksalainen työnantaja miettii ensisijaisesti sitä, miten työ voidaan jatkossakin tehdä kotimaassa ja samoin Saksassa työntekijät tulevat oma-aloitteisesti työnantajaa vastaan vaikeassa tilanteessa. Tätä henkeä tarvitaan enemmän Suomessa.

* (...) ymmärrän silti hyvin ihmisten hämmennyksen.

* Minulta on kysytty, miksi hallitus ryhtyi näin poikkeuksellisiin toimiin.

* Tein kaksi epäonnistunutta yritystä yhteiskuntasopimuksen solmimiseksi. Yritin tosissani ja neuvottelujen kariutuminen oli suuri pettymys. Tein vielä viimeisenä iltana kompromissiesityksen. Olin todella yllättynyt, kun siihenkään kaikki eivät tarttuneet. Silloin minulle oli selvää, että todellista valmiutta yhdessä sopimiseen ei ole.

* Minulta on myös kysytty, miksi hallitus puuttui sopimusvapauteen.

* Minulta on niin ikään kysytty, miten viennin kilpailukykyä parantaa se, jos leikkaamme sairaanhoitajan tai poliisin sunnuntaikorvauksia.

* Myönnän, että valvoin tämän kysymyksen äärellä ennen päätöksen tekemistä. Sunnuntaikorvauksen pienentäminen vähentää merkittävästi julkisen puolen kuluja ja mahdollistaa osaltaan työnantajan sosiaaliturvamaksun alentamisen.

* Omalta osaltani lupaan, että kaikessa työssäni pyrin toteuttamaan uudistuksia niin oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kuin mahdollista. Työelämäpaketin yksityiskohtainen lainsäädäntö tehdään tuttuun tapaan työelämän osapuolia kuullen.

* Mitäkö minä oikein ajattelen?

* Tiedän, että nyt on viimeisiä hetkiä laittaa Suomi kuntoon. Suomi on taitekohdassa.

* Hallitusohjelman vision mukaan ”julkinen valta tekee yhdessä suomalaisten kanssa vaikeitakin ratkaisuja tulevan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Avoin ja positiivinen asenne toisiimme sekä ympäröivään maailmaan tekee Suomesta ainutlaatuisen, hyvän maan”. Se on ainoa tavoitteeni – kaikki hallituksen toiminta tähtää siihen. En voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jätämme nyt tekemättä ja pudotamme kinttaat.

Minä-lauseissa tekstiin kirjoittuu puhuja, joka tietää, ajattelee, myöntää, lupaa, yrittää, yllättyy ja jolla on kokemuksia ja tavoitteita. Ihan tavallinen ihminen tunteineen ja toiveineen. Toisaalta voi ajatella, että suhteellisen runsas minä-lauseiden käyttö luo puhujalle roolia kaikkitietävänä subjektina: minä näkee kaiken, tietää kaiken, ymmärtää kaiken.

Puhuja näyttäytyy paitsi maailman ja tekstinsä hallitsijana, suorastaan ylimpänä jumalaisena minänä, joka antaa kuulijoidensa kuulla, miten asiat ovat ja miten niihin pitää suhtautua.

Sipilän puhetta on arvioitu julkisuudessa maltilliseksi ja sovittelevaksikin. Päällisin puolin pintatasolla se voi sellaiselta näyttääkin. Samalla on paikallaan kysyä, millaista sovittelevuutta kaikkitietävyys ja vaihtoehdottomuuksien esittäminen edustavat. Jos puhe jotain on, se on varmasti suostutteleva ja velvoittava. Siinä esitetään vain muutamia suoria toiveita tai vaateita teille (tarvitsemme tukeanne; Monet teistä ovat jo toimineetkin – kiitos siitä.), yrityksille (Yrityksiltä ja yritysjohtajilta odotamme johtajuutta ja taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.) ja työmarkkinaosapuolille (Vetoan vielä kerran työmarkkinaosapuoliin. Etsikää hankaliksi koettujen keinojen, kuten sunnuntailisän, tilalle helpompia keinoja työehtosopimusten sisältä.), mutta sitäkin enemmän eri tahoja ja koko puheella rakennettua kansaa velvoittavia pakkoja (Tasavallan presidentin sanoin tekemättä ei voi jättää. Emme voi siirtää laskua tämän päivän hyvinvoinnista tuleville sukupolville.; Näin on toimittava myös tänään ja lähivuosina.; Kaivetaan nyt sisu sekä yhdessä tekemisen ja välittämisen henki. Jos jokin on varmaa, niin se, että tästäkin selvitään.)

Puheessa minä- ja me-muodot sekä kolmannen persoonan lauseet yhtyvät tavalla, joka perustelee velvoitteiden ehdottomuutta, kuten tässä kohdassa: Haluan korostaa, että paketin yksityiskohdat eivät ole arvovaltakysymys hallitukselle, mutta tavoitteesta emme voi tinkiä. Suomalainen työ ja työllistäminen on tehtävä nopeassa tahdissa taas kannattavaksi.

Samalla kun puhujan rooli on kaikkitietävä ja velvoittava, kuulijan rooliksi jää ottaa tieto, selviöt, ja kiistaton velvoite mukisematta vastaan sekä ajatella ja toimia halutulla tavalla. Politiikka näyttäytyy näin luonnonlainomaisten tai ehkä pikemminkin yliluonnollisten voimien eteenpäin vieminä prosesseina, joissa ihmisen osa on ennalta määrätty. Suorastaan kohtalonomainen. Näin on tehtävä. Pulinat pois.

Runnaaja Sipilä

Sipilän poikkeuksellisen puheen sisältö ja esittämistapa tuovat mieleen presidentti Urho Kekkosen ns. runnauspuheen. Kekkonen piti puheensa 27.11.1975 tilanteessa, jossa Suomessa oli ennätykselliset 60 000 työtöntä. Maahan oli yritetty saada kasaan hallitus, mutta yritykset olivat epäonnistuneet. Niinpä Kekkonen ilmoitti runnaavansa kokoon enemmistöhallituksen maaherra Martti Miettusen johdolla. Kekkonen oli kutsunut puolueiden johtoa ja kameramiehet koolle ja aloitti puheensa.

Hyvät naiset ja herrat, kerron heti kärkeen, että olen vaivannut teitä tähän neuvonpitoon runnataksemme täällä tälle maalle kokoon viiden puolueen toimintakykyisen enemmistöhallituksen.

Kekkosen puheen yläteema oli taloudellinen tilanne, jossa elämme. Aivan kuin Sipilällä. Tavoitteena oli lyödä faktat pöytään ja velvoittaa kuulijat toimimaan: kansankuntakin joutuu elämään taloudellisten tosiasioiden asettamien rajoitusten alaisena; maamme taloudellinen tilanne on tällä hetkellä vaikeampi kuin yleisesti näytään ymmärtävän. Kriisitietoisuuden herättämistä, kuten Sipilällä (jolla mm. puheessaan taitekohdasta). Kriisitietoisuuden herättämiseksi Kekkonen puhuu avoimesti myös hätätilasta. Tämä tuntuu vahvalta valinnalta nykynäkökulmasta, kun moninkertainen työttömien määrä ei vielä saa esimerkiksi pääministeriä käyttämään näin voimakasta nimeämistä.

Kekkosen mukaan taloudellinen tilanteemme (…) on ahdistavan raskas ja vaikea. Minkään noitatempun avulla me emme selviä. Kekkonen muistutti suuresta ulkomaisesta lainanotosta, johon ei enää ole edellytyksiä. Lääkkeeksi hän esitti työllisyyden parantaminen keinolla millä hyvänsä. Aivan kuin Sipilä.

Kekkonen asetti puolueille tiukan takarajan. Samalla tavalla Sipilä antoi takarajan työmarkkinajärjestöille. Kekkosen perustelut ovat vastaan sanomattomat siitäkin syystä, että ns. kansan kieltä käyttämällä hän näyttäytyy kansan tuntojen tulkkina: Toisissa olosuhteissa olisi kohtuutonta pyytää näin nopeaa toimintaa politiikassa, mutta kaikki nämä asiat ovat kahden kuukauden ajan olleet tutkittavina, pohdittavina, pestävinä ja puleerattavina, ja uusia neuvotteluja ei näin ollen tarvita (…) tarvitaan vain ratkaisu.

Kekkonen viljelee (kuten Sipiläkin) abstraktia talouskieltä: kokonaistuotanto; ulkomaankaupan vajaus; inflaatiovauhti; työllisyys; suureen ulkomaiseen lainanottoon, johon ei enää ole edellytyksiä; vaihtotaseen vajaus; maamme ulkomainen velka; työllisyysaste. Toisaalta Kekkonen ryydittää puhettaan varsin voimallisilla kansankielisillä tai muuten tyyliltään kohosteisilla ilmauksilla: runnata; noitatemppu; poppakonsti; taloudellinen turma; sub specie aeternitatis, iäisyyden näkökulmasta; raskas riippa; napit vastakkain; vastarintapesäke; puoliväkisin tungettava; hypätä kelkasta; puleerata; panttivanki.

Hyvin monella tavalla Kekkosen ja Sipilän puheet siis ovat samanlaisia. Toki erojakin on. Edellä käsittelemässäni takarajakohdassa Kekkonen ottaa ikään kuin kansan puolelleen, kun taas Sipilä monissa kohdissa pikemminkin ottaa kansan velvoitteidensa kohteeksi.

Selvä ero on myös se, että Kekkonen käyttää suuren osan puheestaan asiantuntijoiden laatimien työllisyystilastojen käsittelyyn. Hän käy läpi eri ammattikuntien työllisyysnäkymiä jne. Sipilä numeropuhe on paljon ylimalkaisempaa.

Retoriselta kannalta ehkä merkittävämpi ero on se, että Kekkonen ei anna ihan kaikkia totuuksiaan selviöinä. Hän asettuu problematisoimaan muun muassa sitä, millaisia vaikutuksia työllisyyden parantamiseksi tehtävillä päätöksillä tulee olemaan. Erittäin taitavasti hän ottaa kuulijat, kansan, puolelleen pohtimalla sitä, miten puolueiden tulee tehdä vastuullista politiikkaa, vaikka se ei välttämättä olekaan puolueiden kannatuksen näkökulmasta järkevää. Tässä yhteydessä Kekkonen tulee lausuneeksi yhä elävät sanansa:

Suosittelenkin jo nyt, että jos joku vuoden 79 vaalitaistelussa joutuu vanhojen asioiden vuoksi hyökkäysten kohteeksi, parasta on syyttää minua, Kekkosta.

Näin puhuu poliitikko, jolla on takanaan sekä vahvat lakiin perustuvat valtaoikeudet että laajojen kansanjoukkojen tuki. Kuulijoiden tuoreessa muistissa on varmasti samana kesänä Helsingissä käyty Etyk, jossa Kekkonen sai näyttää osaamistaan kansainvälisen politiikan kentällä. Sipilä toisaalta on pääministeri, jolle laki takaa laajat valtaoikeudet, mutta joka on varsin kokematon niiden käyttäjänä ja jota monet moittivat siitä, että hän yrittää johtaa maata yrityksen tapaan.

Myös suhde kansaan näyttäytyy erilaisena: Kekkonen ottaa paljolti kansan tuekseen läksyttäessään puoluejohtajia; Sipilä ottaa paljolti kansan puheensa kohteeksi, yhdeksi läksytettävistä.

Sekä Sipilä että Kekkonen käsittelevät kotimaahan keskittyvissä puheissaan lyhyesti myös muuta maailma, muutenkin kuin ulkomaankaupan ja -velkojen kautta. Sipilän teemana on pakolaistilanne ja sen vaikutus Suomeen. Kekkonen puolestaan ottaa nykynäkökulmasta hätkähdyttävällä tavalla esiin olojen kehityksen eräissä läntisen Euroopan maissa: monessa maassa ovat nostaneet päätään fasistiset ja natsistiset järjestöt, joiden toiminta kohdistuu avoimesti demokratiaa vastaan (…) tämä sisältää vaaran yleiselle rauhanpolitiikalle.

Kekkonen käyttää tätä ulkopoliittista havaintoaan sisäpoliittisen runnauksensa argumenttina: hallitusta alkaa olla tarvis jo ulkopoliittisistakin syistä. Sipilä puolestaan kertoo, että Suomi kantaa kansainvälisen vastuun pakolaistulvasta ja samalla vetoaa kansalaisiin, että he ryhtyisivät vapaaehtoisesti auttamaan. Tässä ehkä näkyy isompikin ideologinen ero Kekkosen ja Sipilän välillä, ehkä myös ero yleisessä mielipideilmapiirissä. Mikä on valtion tehtävä ja olemus, mikä yksilön?

Sipilä vei kieliherruuden Soinilta

Hallitusneuvotteluiden edetessä julkisuudessa on alettu entistä enemmän keskustella puheenjohtaja Juha Sipilän kielenkäytöstä. Kielijuttuja on välillä jopa enemmän ja näyttävämmin kuin juttuja vaikkapa kipeistä sopeutustoimista.

Sipilällä on nyt vaaleihin ja puolueen suuruuteen perustuva muodollinen valta-asema hallituksenmuodostajana. Tätäkin merkittävämpää on, että hänellä on hallussaan myös toisenlainen, ehkäpä olennaisin valta.

Sipilä on prosessikaavioineen, koreineen ja iterointeineen sekä vatulointeineen ja jappasemisineen ynnä Pessimisti ei pety -aforismeineen ottanut itselleen ylivoimaisen kielellisen ilmaherruuden. Hän mitä ilmeisimmin määrittelee sekä puheenaiheet että keskusteluissa käytettävän kielen. Tietoisesti tai tahtomattaan hän on onnistunut kiinnittämään julkisuuden innostuneen huomion prosesseihin ja niistä puhumisen tapoihin; tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että kriittisiä arvioita hallitusneuvotteluiden sisältökysymyksistä kuuluu vähemmän. Meiltä kriitikoilta on viety parhaat aseet.

Kiinnostavaa kyllä, Sipilän kielenkäytöstä keskusteltiin jo ennen vaaleja. Silloin arvuuteltiin aika kriittisestikin hänen ruotsin- ja englannintaitojaan. Toisin on nyt. Nyt puhutaan hänen suomen kielen taidostaan. Ja puhutaan ylistävästi!

Arvioni mukaan Sipilän kielenkäyttö takasi keskustalle mainion vaalituloksen. Toki monia muitakin selittäviä tekijöitä on, mutta mitä jos keskustaa olisi vaalitaistossa johtanut vaikkapa Antti Rinteen tapainen (sinänsä sympaattinen ja aidonoloinen) mörkö? Kuka nyt vetäisikään hallitusneuvotteluja?

Sipilä on olemuksellaan ja kielenkäytöllään rakentanut itselleen ja osittain samalla myös puolueelleen identiteetin, joka vetoaa moniin suomalaisiin. Ainakin niin, että suurin osa suomalaisista nyt (hiljaa) hyväksyy Sipilän ja samalla keskustan toimet. Odotukset ovat korkealla. Köyhimmiltäkin varmaan viedään, mutta köyhien puolustajatkin tuntuvat olevan kyykyssä.

Sipilän puheista välittyvät rehellisyys, luotettavuus ja asiallisuus. Sekä ja ehkä ennen kaikkea luontevuus, aitous. Kun Sipilä avaa suunsa, tuntuu kuin sanat putoilisivat paikoilleen kuin itsestään, pakottamatta. Ei saunan lauteilla suunniteltuja väkinäisiä iskulauseita (Soini), ei imagokonsulttien kanssa viilattua yltiöpositiivisen yli-ihmisen virnuilua (Stubb). Ei kuiskaajaa taustalla, ei avustajaa puuteroimassa kiiltävää otsaa.

Tämä Sipilä on tämmöinen tavallinen oululainen insinöörismies, joka hoitelee asialliset hommat (näyttöä on myös yrityspuolelta) ja muutenkin on oma itsensä. Nikkaroi autotallissa kakkaroita, vaikka pankkitili pullistelee. Perususkovainen perheenisä, jonka kasvoilla häilähtelee syvä suru pojan kuolemasta. Uskaltaa käyttää persoonapronominia minä (vrt. Rinteen porukka päättää). Puhuu aina asiallisesti, kuuntelee, vastailee kysymyksiin. Käyttää pitkälti perusasiallista yleispuhekieltä ja maustaa sitä sopivasti äidinkielellään, murteellaan eli oululaisilla vatuloinneilla, sekä matemaattiseen ja siten myös talousasioiden osaamiseen viittaavilla iteroinneilla.

Sipilän sanoissa on voimaa ja valtaa. Pian niitä toistelevat ihastuneina jo S-ryhmän pienemmätkin ässät, Alexander Stubb ja Timo Soini.

Kun kielellistä tai retorista ilmaherruutta aletaan tarkemmin tutkia, asiaa kannattaa lähestyä myös tuon mainitsemani identiteetin näkökulmasta. Niin erikoiskielten (esim. iterointi) kuin murteidenkin (esim. vatulointi) käyttäminen rakentaa käyttäjälleen tietynlaista persoonallisuutta, yksilöllistä identiteettiä. Meillähän on jo historiasta esimerkkejä siitä, miten poliitikot käyttävät murrettaan oman identiteettinsä rakentamisessa (esim. Juha Mieto, Riitta Uosukainen).

Jos haluaa perusteellisemmin ymmärtää kielen ja identiteetin suhdetta, kannattaa tutustua esimerkiksi professori Harri Mantilan artikkeliin Murre ja identiteetti. Julkisuuden henkilöiden identiteetti voi olla joko tietoisesti tai tiedostetummin rakennettua. Voimakkaimmillaan ja vaikuttavimmillaan identiteetti on silloin, kun se näyttäytyy ei-rakennettuna. Luonnollisena.

Siinä missä vaikkapa Timo Soini rakentaa hyvin tietoisesti identiteettiään ja puolueensa identiteettiä sellaisten hokemien kuin kansa, suomalaisuus ja Suomen etu varaan, Juha Sipilän identiteetti tuntuu luonnollisesti rakentuneelta. Luonnollisuutta on vaikea vastustaa. Siinä keskustan menestymisen salaisuus.

Pahinta mitä keskustalle voi nyt tapahtua on se, että puolue kutsuu imagokonsultit kylään. Ja jos imagokonsultteja on jo käytetty, haluaisin tietää, keitä he ovat. Valtavan hienoa työtä ovat tehneet! Toisaalta. Jos Sipilän identiteetti onkin feikki, huh-huh. Voi Suomea. Voi meitä. Voi kieltä.

Voihan poikia taas

Taas on kohistu siitä, että pojat ovat huonoja äikässä ja että tytöt ovat paljon poikia parempia esimerkiksi työhakemusten kirjoittamisessa: Poikien kirjoittaminen kangertelee (Yle 28.4.2015), Pojat eivät osaa kirjoittaa työhakemusta (Helsingin Uutiset 28.4.2015) ja niin edelleen. Tämä viesti läpäisi taas lähes kaikki isot ja pienemmätkin tiedotusvälineet. Isot otsikot perustuvat toimittajien tulkintoihin ns. arviointiraportista Kielenkäytön ajattelua ja ajattelun kielentämistä (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus).

Yleistävä, liioitteleva ja skandaalinkäryinen uutisointi korpeaa. Tällaisten selvitysten tulokset ovat monella tavalla tulkinnanvaraisia, joten yleistyksissä on oltava hyvin varovainen. Joidenkin toimittajien ammattitaito arveluttaa. Kuinkahan moni on lukenut mainitun raportin uutisia väsätessään? Miksi taas halutaan vahvistaa (ainakin osittain epäreilua) oletusta sukupuolten välisistä eroista ja poikien huonommuudesta? Ilmeisesti tällainen uutisointi myy.

Itse arviointiraporttikin arveluttaa. Selailin sitä netissä ja monissa kohdin karvani nousivat pystyyn. Katselin piruuttani myös sitä, millaisia työhakemuksia raportoijat ovat pitäneet hyvinä, millaisia huonoina (LIITE 8. Esimerkit eritasoisista sähköisessä ympäristössä kirjoitetuista hakemuksista). Kirjoittajat hakivat kesätyöpaikkaa Hoivapalvelu Iltatähti Oy:ltä.

Esimerkiksi erittäin hyvästä hakemuksesta (12 pistettä) annetaan erään tytön kirjoittama yleiskielinen teksti, jossa hakija monisanaisesti ylistää itseään: 

Luonteeltani olen positiivinen, tunnollinen, huolellinen ja ystävällinen ja koen tärkeäksi auttaa muita. Tulen toimeen erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa. (...) haluan tehdä työtä, jonka kautta voin olla avuksi ja ilahduttaa yksinäisiä ja seuraa tarvitsevia ihmisiä. Tekisin mielelläni työtä, jossa tarvitaan ja joka vaatii työilmoituksessanne mainitsemia piirteitä, osaamista ja motivaatiota työntekijältä. Koen soveltuvani vanhustenhoitotyöhön, sillä omaan juuri nämä piirteet ja halun levittää hyvää. 

Kirjoittaja kertoo hakemuksessa laveahkosti myös työhön liittyvästä työkokemuksesta, jota hän on saanut TET-harjoittelijana. Hakemuksen loppussa vakuutetaan iloa ja toivotaan yhteydenottoa:

Olisi ilo päästä työskentelemään teille tulevana kesänä. Työjakson pituuden suhteen toivoisin noin 2-3 viikkoa kestävää työsuhdetta heinäkuun aikana.

Yhteydenottoanne odotellessa!

Heikoksi (3 pistettä) taas on määritelty erään pojan lyhyt hakemus, jossa kerrotaan hakijan kotipaikka ja ikä sekä pari arviota omista luonteenpiirteistä. Lisäksi hakija kertoo kaksi syytä, miksi hakee paikkaa:

Hei olen Palovuorelainen 16-vuotias poika. Olen sosiaalinen ja iloinen. Haluaisin tänne töihin, koska pidän vanhusten kanssa olemisesta ja tarvitsen rahaa.

Jos yleistykset tyttöjen ja poikien välisistä eroista tehdään tällaisilla eväillä, en tiedä, mihin tässä enää uskoisi. Kysehän on melkeinpä täysin siitä, millaista hakemusta arvioijat pitävät hyvänä: amerikkalaistyylistä ylenpalttista ja häpeämätöntä itsensä kaupustelua vai perinteisempää suomalaistyylistä olennaiseen keskittymistä ja ytimekkyyttä.

Erityisenä plussana kolmen pisteen suorituksessa on mainittava se, että hakija kertoo rehellisen oloisesti motiivinsa. Minä ainakin palkkaisin tuollaisiin töihin nuorukaisen, joka kertoo tarvitsevansa rahaa ja joka myös pitää vanhusten kanssa olemisesta. Ei siinä paljon paina, vaikka kirjoittaakin palovuorelaisen Palovuorelaiseksi.

http://karvi.fi/publication/kielenkayton-ajattelua-ja-ajattelun-kielentamista/

Miksi äänestä(isi)n?

En äänestä tämän vasemmiston aikana, sanaili Erno Paasilinna muinoin. Silloin taisi olla äänestäminen ja äänestämättä jättäminenkin helpompaa. Oli vasemmisto, oli oikeisto. Ja aika paljon siinä välissäkin. Vai johtuikohan Paasilinnan äkäily siitä, että rintamat eivät olleetkaan enää selvät? Kiivaina nuoruusvuosinani taisin olla muutamien vaalien ajan Paasilinnan linjoilla. Minähän en äänestä, prkl. Pitäkööt tunkkinsa! Jossain vaiheessa palasin kiltisi kunnon kansalaisten riviin, vaikka kaikkien vaalien alla mielessä pyörii myös mahdollisuus jättää äänestämättä. Niin on pyörinyt tälläkin kertaa.

Tässä apua kaikille teille, jotka vielä pähkäilette äänestämistä. En nyt ryhdy luettelemaan demokratian ja kansanvallan hyviä puolia muihin järjestelmiin verrattuna. Enkä ala luetella puolueiden yleishumaaneja ajatuksia vapaudesta, tasa-arvosta yms. Käännetään homma toisinpäin: Äänestämisen voi ajatella myös äänestämättä jättämisenä: kun äänestän yhtä puoluetta (sitähän Suomessa oikeastaan äänestetään), olen samalla äänestämättä muita puolueita. Antamani ääni jollekin puolueelle tai ryhmälle on ikään kuin ääni muita puolueita vastaan. Vakuutan, että kaikissa puolueissa on kaikille äänestäjille jotain sellaista, minkä takia kannattaa äänestää jotakin toista puoluetta.

* Vasemmistoliitto: Kannattajakunta heterogeenista: korpikommunisteista Kallion hipstereihin. Millaisten arvojen varaan rakennetaan yhtenäinen puolue (esim. työn ylistäminen vs. kuluttamisen vastustaminen)? Erittäin ongelmallinen Kreikka-suhde. Vasenvihreyteen tuntuu sopivan mm. arveluttavan kaivoksen avaaminen Soklissa, luontoarvoiltaan korvaamattomassa erämaassa. Ei selvää (ainakaan muiden puolueiden linjoille vaihtoehtoista) linjaa puolustus- ja turvallisuuspolitiikassa, vaikka pyritään näyttäytymään järkevänä vaihtoehtona. Mitä se tarkoittaa, että Venäjää ei kannata ärsyttää?

* SDP: Saavutti jo kaikki perinteiset isot perustavoitteensa, mitä nyt tavoitellaan? Jäänyt jumiin saavutettujen etujen puolustamiseen. Vahva ammattiliittokytkös ongelmallinen demokratian periaatteiden ja käytännön kannalta. Sukupuolten välinen tasa-arvo puheissa vahvasti esillä, mutta vaikeuksia kertoa äänestäjille uskottava käytännön toteutuksen malli, puhumattakaan siitä, miten muut puolueet vakuutetaan asiasta. Ristiriitainen suhde työperäiseen maahanmuuttoon. Puolueella myös kannattajia, jotka kalastelevat maahanmuuttovastaisilla vesillä.

* Vihreät: Vaikeuksia ravistautua irti kokoomuksen puisto-osaston imagosta. Talouspoliittisesti ehdokkaiden mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan. Osa äänestäjistä ihmettelee, menevätkö luonto ja eläinten oikeudet ihmisten oikeuksien edelle. Toisaalta ääriliberaaleja arvokirjauksia. Myös Nato-linjauksissa kaikkea maan ja taivaan väliltä. Puheenjohtajan suomettumispuheet vähintäänkin huonoa käytöstä, suorastaan floppi.

* Keskusta: Erityisesti keskustan yhteydessä on puhuttu äänestäjän kuluttajansuojasta. Tämä on merkki siitä, että talouspoliittiset linjaukset ovat olleet varovaisia, ehkä epäselviä ja ristiriitaisiakin. On puhuttu takinkääntämisestäkin joissakin kysymyksissä. Puolueessa moni kysymys ilmeisesti ns. omantunnon kysymys: avioliitto, abortit, translaki, ydinvoima jne. Byrokratian purkutalkoot saivat kolauksen, kun uutisoitiin, että Suomessa on vähiten valtion virkamiehiä EU-alueella. Arvot monin osin kysymysmerkki. Puheenjohtaja untuvikko politiikassa ja kokematon monilla politiikan osa-alueilla. Ehdokkaina paljon itsenäisesti ajattelevia ja omaa linjaansa vetäviä, kaiken kokeneita "dinosauruksia".

* RKP: Kielipuolueen leima sitkeässä. Takana ennätyksellisen pitkä erilaisissa hallituksissa mukanaolo, mikä herättää jatkuvia kysymyksiä siitä, onko puolueella oikeasti periaatteita vai onko tärkein pyrkimys olla aina mukana vallan saleissa. Puheenjohtajan ylimieliseksi ja sopimattomaksi koettu sooloilu turvallisuuspolitiikassa ei sovi vallitsevaan suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin. Monissa asioissa äärimmäistä arvoliberalismia mutta talouspolitiikassa kovaa markkinapuhetta: ristiriita? Miten kaikkien tasa-arvoa edistetään markkinauskovaisessa yhteiskunnassa?

* Kristillisdemokraatit: Vahva vanhoillisen uskontopuolueen leima. Esittäytyy keskellä olevana puolueena, mutta on monissa talouspoliittisissa asioissa oikealla ja arvoasioissa äärikonservatiivinen. Hirttää itsensä tasa-arvoiseen avioliittolakiin, aborttikysymyksiin yms. Sanoo olevansa perheiden asialla, mutta on tiukkana siitä, ketkä voivat muodostaa perheen. Puheenjohtaja touhukas siinä määrin, että jatkua kova arvopuhe aiheuttaa liberaaleissa ja suvaitsevissa äänestäjissä pahoja torjuntareaktioita.

* Perussuomalaiset: Erottuu monella tavalla joukosta. Menee vaaleihin yhden suuren johtajan johdolla mutta monilla vaunuilla: täällä puhutaan yhtä ja tuolla toista. Tuntuu olevan monissa asioissa sisäisesti hajallaan. Äänien kalasteluun keskittyvästä populistipuolueen leimasta vaikea ravistautua irti. Yrittää omia "suomalaisuuden" ja "Suomen edun". Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sekä talouspolitiikassa yrittänyt aivan vaalien alla käyttäytyä kuin ns. vanhat puolueet, joita se aiemmin on jatkuvasti moittinut. Maahanmuuttopoliitiinen ohjelma erittäin kylmä ja ihmisryhmiä vastakkainasetteleva, suorastaan (jos ei rasistinen) rasismia ruokkiva. Pelottelee äänestäjiä "vierailla". Erittäin konservatiiviset arvot. Kehitysapulinjaukset ja maamiinalinjaukset kv. sopimusten vastaisia. Ympäristölinjaukset kaikista muista poikkeavat (esim. ns. viherverot pois). Lööppeihin sopivia kansanedustajia ja ehdokkaita. Uskottavuus- ja luotettavuusongelma.

* Kokoomus: On taas näyttänyt äänestäjille, miksi lempinimi Sekoomus saattaa olla osuva. Hallituskausi monessa mielessä fiasko, joka huipentui lopun äänestyssekoiluihin ja hajaannukseen eduskunnassa. Puhuu Suomen edusta ja työn suosimisesta sekä siitä, että kaveria ei jätetä, mutta monet äänestäjät tulkitsevat tämän hyvinvointivaltion alasajoksi ja julkisista palveluista luopumiseksi. Leimallisesti työnantajapuolen ja EK:n asialla talouspoliittisissa linjauksissa. Toisaalta pitkälle viety arvoliberalismi esim. seksuaalikysymyksissä ja puheenjohtajan avoin somettaminen harmittavat osaa perinteisestä äänestäjäkunnosta. Kannattajissa hyvin sekalaista porukkaa, esimerkiksi ympäristöpolitiikassa äärilaitoja luonnonsuojelijoista savupiipputeollisuuden vankkoihin kannattajiin. Kaikki ei tunnukaan enää fantasiselta eivätkä asiat hoidu kolmella pointilla.

Lauseen "Jussi on rasisti" analyysia

Yhä useammin kuulee puhetta siitä, että se ja se on rasisti. Mitä nämä X = Y -tyyppiset lauseet voivat tarkoittaa?

Tällaiset lauseet ovat suhdelauseita. Suhdelauseet ilmaisevat yleensä jonkinlaista samuutta (x on y), kuten näyttäisi olevan tässä rasistitapauksessakin. Suhdelauseet voivat olla luonnehtivia (esim. Talo on sininen tai Talo on hotelli.) tai identifioivia (esim. Sininen talo oli Samuli Paulaharjun koti.). 

Entäpä Jussi on rasisti -lause? Siinä selvästi rakennetaan suhdetta kahden entiteetin välille: ensimmäinen on nimetty Jussiksi, toinen rasistiksi. Lauseen informaatiorakenne on sellainen, että Jussi esitetään ikään kuin tuttuna; Jussista sanottu uusi asia on rasistisuus. Kolmannen persoonan väitelauseessa tämä informaatio näyttäytyy kiistattomana, totena.

Jussi on rasisti -lauseen suhde on selvästikin luonnehtiva: rasistisuus luonnehtii Jussia. Jos kyse olisi identifioivasta suhteesta, lauseen Jussi ja rasisti voisivat vaihtaa paikkaa maailman olioita kuvaavan merkityksen olennaisesti muuttumatta (informaatiorakenne ja sitä myöten tekstuaalinen merkitys kyllä muuttuisivat). Rasisti on Jussi -lause tarkoittaisi lähinnä sitä, että aiemmin on esimerkiksi keskusteltu, kuka viidestä puheena olevasta henkilöstä on rasisti ja lopulta paljastetaan, että se on Jussi. Toisaalta kyse voisi olla sen merkityksellistämisestä, että kaikkia rasisteja voidaan kutsua Jusseiksi. Mutta lienee viisainta hylätä tämä ajatuspolku tähän.

Jos ja kun Jussi on rasisti on luonnehtiva suhdelause, mitä se luonnehtii ja miten? Kyseessä on selvästikin tietty tuttu Jussi-yksilö, johon liitetään luonnehdinta rasisti.

Loppu onkin spekulaatiota. Mitä rasistilla tarkoitetaan? Me voimme melko kiistattomasti luonnehtia vaikkapa, että Jussi on poliitikko, Jussi on kielentutkija ja Jussi on suomalainen. Poliitikkous, kielentutkijuus ja suomalaisuus näyttäytyvät suorastaan milteipä objektiivisina totuuksina (tosin suomalaisuus voi tarkoittaa suppeammin vain Suomen kansalaisuutta tai laajemmin esimerkiksi suomalaisuutta, Suomessa asumista tms., johon ei liity kansalaisuutta).

Sen sijaan rasistisuus on toista maata. Jos halutaan sanoa uskottavasti, että Jussi on rasisti, joudutaan joka kerta erikseen määrittelemään, mitä rasistilla kulloinkin tarkoitetaan. Lisäksi on harkittava tarkkaan, voiko tällaisen luonnehdinnan aukottomasti liittää ihmiseen niin, että siitä näyttää tulevan hänen luonnollinen ja ehkäpä suorastaan pysyväksi arveltu ominaisuutensa.

Olenkin sitä mieltä, että Jussi on rasisti -tyyppiset lauseet ovat välillä leimaavuudessaan epäreiluja, jopa epätosia. Kohtuullisempaa kuin luonnehtia ihmistä olisi arvioida ihmisten kulloisiakin puheita ja muita tekoja. Onko niissä jotain sellaista, jota yleisesti pidetään tai voi hyvin syin pitää rasistisena? Tukevatko ja luovatko ne sortavia ja syrjiviä vastakkainasetteluja? Myös sanomattomuuden ja muun tekemättömyyden arviointi on paikallaan: hyväksymmekö hiljaisesti?

En hyväksy minkäänlaisia rasistisia tekoja eikä kenekään pitäisi mielestäni hyväksyä. Siitäkin huolimatta väitän, että ihmisen luonnehtiminen rasistiksi on erittäin jyrkkä kielellinen teko. (Itsekin olen toki tähän sortunut.) Voisi ajatella, että tämäntapainen leimaaminen on juuri rasistisessa kielenkäytössä tavallista, kun eri vähemmistöihin kuuluvia luonnehditaan milloin miksikin suhdelauseleiden avulla: X on jutku, nekru, parasiitti ja niin edelleen. 

Haluan päivä päivältä enemmän uskoa siihen, että kukaan meistä ei ole jäännöksettömästi rasisti. Sellaisetkin lajitoverit, jotka toistuvasti tekevät rasistisiksi määriteltävissä olevia tekoja, voivat ravistautua niistä irti. Meidän on tavalla tai toisella luotava sellainen yhteiskunnallinen ilmapiiri, joissa tämä ravistautuminen tulee entistä hyväksyttävämmäksi. Ja maailma pelastuu.

Lauseen "Miksi somali raiskaa?" analyysia

Pressiklubissa Ruben Stiller kyseli Tuomas Enbuskelta, miksi Enbuske käytti keskusteluohjelmansa ohjelmatiedoissa/mainoksissa lausetta Miksi somali raiskaa? Enbuske on yleensä puheissaan suorastaan selkokielinen, mutta tällä kertaa en saanut Enbusken vastauksesta tolkkua. Eivät tainneet saada monet muutkaan. Jotain hän käsittääkseni höpötteli journalistisesta mielenkiinnosta.

No, hätä ei ole tämän näköinen. Minäpä pistin lauseen analysaattorin läpi, ja tällaista tulosta korvienvälini pukkasi. Niin, yhden pieneen lauseen analyysi, olkaatten hyvät.

*****************************************************

Miksi somali raiskaa?

• Lausetta käytettiin yleiskielisessä tekstissä televisio-ohjelmatietojen yhteydessä.
• Yksi kolmisanainen päälause. Kysymyslause, jossa kysymysmerkki. Subjektina yksikössä oleva substantiivi somali ja predikaattina toimintaverbi raiskaa kolmannessa persoonassa ja indikatiivimuodossa eli toteamuksena.
• Kysymyssanana kausaalinen proadverbi miksi. Lauseessa kysytään siis syytä.
• Lause sisältää väitteen 'somali raiskaa', joka esitetään itsestään selvänä tosiasiana.
• Somali viittaa yleiskielessä erääseen pääasiassa Somaliassa asuvaan haamilaiseen kansaan. 
• Raiskata-verbillä on yleiskielessä kaksi päämerkistystä: 1) turmella, pilata, vahingoittaa, tuhota, tärvellä; 2) pakottaa toinen sukupuoliyhteyteen väkivaltaa käyttämällä t. väkivallalla uhkaamalla; olla sukupuoliyhteydessä tiedottomaksi tm. avuttomaan tilaan saatetun henkilön kanssa.
• Lause rinnastuu tiedonhakulauseena tämäntapaisiin toisiin lauseisiin: Miksi lintu lentää? Miksi ruoho kasvaa? Miksi ihminen hengittää?
• Raiskaaminen näyttäytyy somalin luonnollisena mutta jollakin tavalla selittämättömänä toimintana, jolle on aiheellista etsiä syytä.
• Somali-sanasta käytetään yksikkömuotoa, ja predikaattiverbi raiskaa on kolmannessa persoonassa. Tämä mahdollistaa ainakin periaatteessa monta tulkintaa, vaikkapa tällaisia: 1) 'miksi yksi (tietty) somali raiskaa', 2) 'miksi on jossakin joku somali, joka raiskaa', 3) 'miksi juuri somalit raiskaavat / miksi somal(e)illa on tapana raiskata'. Tässä yhteydessä ja tekstilajissa (eli television suositun keskusteluohjelman ohjelmatiedoissa) mielekäs on lähinnä kolmas tulkinta. Yksikön ja kolmannen persoonan käyttö tämäntapaisissa lauseissa on omiaan tukemaan yleistävää tulkintaa. Yksikköä käytetään usein tehokeinona, siis viittaamassa laajasti puheena olevaan joukkoon, kun halutaan saada teksti havainnolliseksi ja vaikuttavaksi.
• Kysymyslauseen perustehtävä on tiedonhankinta, aito kysyminen. Kysymyslauseita käytetään usein myös näennäiseen kysymiseen; näissä tapauksissa olennaisempaa voi olla esimerkiksi mielipiteen, tahdon, toiveen tms. ilmaiseminen.
• Tässä käyttöyhteydessä ja laajemmassa kontekstissa (mm. keskustelu Tapanilan joukkoraiskauksesta; keskustelu maahanmuuttajista rikosten tekijöinä) lauseen tehtäväksi on pääteltävissä mahdollisimman suuren mediahuomion ja katsojakunnan saavuttaminen kyseiselle keskusteluohjelmalle. Intertekstuaalisessa (tekstien ja puheiden välisten suhteiden) mielessä lause vahvistaa olettamuksia maahanmuuttajien, nyt erityisesti somalien, rikollisesta perusolemuksesta.
• Kysymys lauseen totuusarvosta on avoin. Kysymyslauseessa voidaan etsitä totuutta; toisaalta tässä kysymyslauseessa jo annetaan yksi totuus eli 'somali raiskaa' (tosin monin tulkintamahdollisuuksin).

 ***********************************************************************

Tehtäköön selväksi, että en ole katsonut kyseistä televisio-ohjelmaa enkä tiedä, miten aihetta on siellä käsitelty. Analyysini kohdistuu nimenomaan yhteen näennäisen pieneen lauseeseen, jolla ohjelmaa on mainostettu, ja se sai kimmokkeensa Ylen Pressiklubi-ohjelmassa 20.3.2015 käydystä keskustelusta.

Tehtäköön selväksi myös se, että minusta Enbusken ym. harkintakyky on nyt pettänyt pahasti ja sanat on valittu todella pöljästi, suorastaan vastenmielisesti. Kukahan lauseen oikein rakensi? Jotain kansaa tai kansanryhmää (tosin kansan käsitekin on aina kiistanalainen) leimaavien rasististen yleistysten ja olettamusten luominen, levittäminen ja vahvistaminen eivät ole millään hyvättävällä tavalla selitettävissä. Ei edes journalistisen uteliaisuuden nimissä, eikä varsinkaan sen.

Lähteet
Kielitoimiston sanakirja
Iso suomen kielioppi