Isäni Kauko Heikkisen muistolle

Muistokirjoitus ja kuolinilmoitus julkaistiin 15.12.2016 Koti-Lappi-lehdessä. Isällä on paljon tuttavia ja ystäviä eri puolilla Suomea ja muuallakin. Siksi julkaisen tekstit myös täällä.

Vahva muistikuva lapsuudesta: Juoksen auton vieressä, kun se lähtee pihalta. Haluan kovasti mukaan. Yritän roikkua Skodan sivupeilissä, mutta ote herpaantuu. Itken ja huudan. Tiilenpunainen LPH-26 katoaa hitaasti mutkan taakse ja jättää jälkeensä vain pölypilven. Isäntä lähti kalaan, en päässyt mukaan. Olin liian pieni raskaalle reissulle.

Pienuuden tunne on taas vastaansanomattomasti läsnä väistämättömän edessä. Isä on lähtenyt viimeiselle matkalleen. Jonkun on lähdettävä, jotta joku voi jäädä.

Olin isän luona Sallan sairaalassa pari päivää ennen kuoleman tuloa. Isä oli tehnyt päätöksensä, hän ei halunnut enää lääkitystä, tahtoi pois. Yritin suostutella häntä ottamaan edes kivunlievitystä, mutta hän sanoi päättävänsä itse. ”Minä olen isäntä.”

Isä oli isäntä, loppuun saakka. Määräsi omista tekemisistään ja lähdöistään. Niitä lähtöjä olikin paljon, sellaisiakin, joihin isällä ei ollut määräysvaltaa. Jo lapsena evakkoreissut, nuoresta pitäen erilaiset työkomennukset, ojankaivuut, rakennushommat, tietyömaat. Ja savotat. Lähtö niukan leivän perään, kumartamaan jäisiä petäjiä; kaikki sortaa, vain saha puoltaa...

Suoltijoella isän kanssa savotoi myös Otto Alatalo. Isä muisteli kerran hukanneensa pirtillä paidan. ”Kirvasin tietenki, se oli Otun päällä.” Alatalo julkaisi 1975 runokokoelman ”Loitsu ja laulu revontulien alta”. Siinä on runo myös isästä: ”Kauko, niin riski mies. Hän siis kiroili itsekseen. Hänen moottorisahansa romua on taas, kuten neljä sahaa ennenkin, kolotus käsissä ja selkää pakottaa. Tulevat näkymät pelottavat ja Heikkinen kiroaa.”

Ankarat savotat ja kova työ maatilalla pistotien päässä Tuohiselässä jättivät isään jäljet. Mies, joka oli nuoruutensa voimissaan nakannut koivukeihästä kylmiltään ammattilaisten lukemiin, tunsi jo viisikymppisenä olevansa kädetön, pystymätön. Varhainen työkyvyttömyyseläkkelle joutuminen jätti aikaa politiikalle ja harrastuksille (lue: metsästys ja kalastus), mutta söi varmasti miestä sisältä. Onneksi isällä oli rinnalla vahva taistelupari, Hilkka-emäntä. Ja talossa oli kaksi tomeraa mummoa, Kaisa ja Tekla. Yritettiinhän me lapsetkin olla jonakin.

Lapsenmieleeni porautuivat lähtemättömästi isän metsätaidot. Miten hän käsitteli moottorisahaansa, Partneriaan. Miten hän veisteli koivupölkystä kirvesvarren. ”Katotaanpa, mitä täältä sisältä löytyy.” Halonhakkaamisen korkeakoulun kävin kotirantteella, isä professorina. Mihin kohtaan pölkkyä kannattaa iskeä ja millä voimalla. Miten tehdään kunnollinen pino.

Halki, poikki ja pinoon isä pani kaikki maailman asiat. Pienestä pitäen kuuntelin pirtissämme ja kyläpaikoissamme isän ja muiden aikuisten loppumattomia keskusteluja politiikasta, kaikista ajankohtaisista ja ajattomista asioista. Isä kulki usein vastatuuleen. Hän katsoi maailmanmenoa monesti yllättävältä kantilta ja sanoi varmalla äänellä, mitä ajatteli. Tämä ei tietenkään aina ollut esimerkiksi poliittisessa toiminnassa järkevin menettelytapa. Mutta isä seurasi sydämensä ääntä ja kärsi seuraamukset pystypäin.

Politiikan pöytiin lähtöjä isällä riitti vuosikymmeniä. Paljon oli työväen ja kaikkien vähäväkisten asioita ajettavana. Aatteen palo oli voimakas. Siinä rytäkässä saattoi salkkukin unohtua Ladan katolle ja matkustaa siellä kirkolta Tuohikylään. Isä näki politiikkaa kaikkialla eikä jäänyt tuppisuuksi, sivustakatsojaksi. Jyrkkiä tuomioita politiikan pöljyyksille sinkoili loppuun asti. Viime tapaamisellamme päivittelimme vielä yhdessä Trumpin horinoita ja maailman mielettömyyttä.

Isä oli sisukas, itsepäinen ja jyrkkäkin mies, isäntä. Samalla hän oli helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen, jonka seurassa viihtyi. Ventovieraasta tuli hetkessä tuttu, jolle isä olisi antanut paitansakin päältään, jos olisi pyydetty. Parhaat hilla- ja kalapaikat eivät jääneet kenellekään salaisuuksiksi. Isä oli suora kuin jättihonka Uuttulehdossa.

Eivätkä isän jutut katkenneet, vaikka ajatus saattoikin joskus katketa. Usein keskustelut kääntyivät metsästykseen ja kalastukseen. Isä tunsi Tuohikylän, Naruskan, Tuntsan ja Värriön vedet ja metsästysmaat sekä hillapaikat kuin omat taskunsa. Isän matkassa oli turvallista kohdata tuntemattomat latvapurot ja tummat unikuusikot. Meillä oli tärkeimmille paikoille omat nimemmekin: Sinirinta, Matinniska, Käkkärämänty, Kahenkilometrinkohta… Lukemattomat olivat retket ja sattumukset, perhostetut tammakot ja haukusta pudotetut mettot, yhteiset yöt nuotioilla, kämpissä, teltoissa, korpikuusten alla. Metsän mies hengitti vapaasti metsissä, kalastaja luki vaivatta virran viestejä. Ja sanainen arkku oli aina auki.

Vielä joskus aion kertoa ne tarinat omille pojilleni ja koluta kaikki isäni lempipoterot läpi heidän kanssaan, jos kuntoa ja elonpäiviä riittää. Isä kulkee edellämme, opastaa.

Isä oli laulumiehiä. Kala- ja metsästysreissujen pitkillä ajomatkoilla kaikuvat hänen tulkintansa: Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton. Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois. Hopeinen kuu luo merelle siltaa. Työväenlaulujakin toki. Ja Sinitaivas: ”Taivaan milloin nään sinisen, kaipaan sinisillalle sen, korkeuteen huumaavaan päästä kahleista maan, pois ikävöin, kahleista maan.”

***

Tapaan isän Sallan sairaalassa, on varhainen marrasaamu. Isä kirvaa tuskiaan, ja välillä hänessä puhuu viha, kuolema. Välillä puhuu tuttu rakas isäntä. Kerron isälle, että minun on nyt jätettävä hänet muiden huomaan ja lähdettävä kohti etelää, matka on pitkä, ja illaksi pitää ehtiä kotiin, kun olen lapsille luvannut. Kummallekin on selvää, että tämä on viimeinen yhteinen hetkemme. Kiitän isää. Isä saattelee minut reissuun – elämäni vaikeimpaan – omaan huolehtivaan tapaansa, kuin mille tahansa monista matkoistani: ”Ajelehan sievästi.”

Pajapetos, hautomohuijaus

Ajatushautomo tai -paja? Mitä ne oikein ovat? 

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ajatushautomo on eri alojen asiantuntijoiden tutkimus- tm. organisaatio, joka kehittelee ideoita poliittiseen, taloudelliseen t. muuhun laajamittaiseen toimintaan, ajatusmylly. Ajatuspajojen ja -hautomoiden yhteydessä puhutaankin yleisesti tutkimuksista, tutkijoista, asiantuntijoista ja niin edelleen. Syntyy vaikutelma, että ajatuspajat ovat suorastaan tieteellisiä tutkimusorganisaatioita, joiden selvityksiin, raportteihin ja tutkimuksiin voi luottaa.

Tämä näyttää olevan paljolti virhevaikutelma, vaikka ajatushautomoitakin on varmaan monenlaisia. Monien ajatuspajojen julkaisujen tärkein tehtävä näyttää kuitenkin olevan edistää ajatuspajan taustalla olevan organisaation tavoitteita. Kun tämä vaikuttamistyö kätketään tutkimukselliseen kaapuun, olemme suuren huijauksen äärellä.

Heräsin tähän ajatukseen jälleen kerran, kun luin uutisia ja arvioita Suomen Perusta -ajatuspajan raportista Turvallisuus uhattuna – maahanmuutto, turvallisuustilanne ja kansalaispartio. Raporttia on kriittisesti ja mielestäni oikeaan osuen ruotinut muun muassa Veikka Lahtinen kirjoituksessaan.

Suomen Perustan teksti on selvä asenteisiin vaikuttamaan pyrkivä mielipidekirjoitus, jolla ei ole tutkimuksen eikä varsinkaan tieteen kanssa mitään tekemistä. Sen nimeäminen raportiksi on kusetusta.

Mielestäni ajatuspajat ja -hautomot saavat toimia ihan vapaasti ja vaikka veronmaksajien rahoilla, jos niin on demokraattisesti päätetty. Kaikenlaista maahan mahtuu. Huonoja ajatuksiakin.

Sitä en ymmärrä enkä hyväksy ollenkaan, että näitä ajatuspajojen puuhasteluja tietoisesti maskeerataan tieteeksi sellaisissakin tapauksissa, joissa ne eivät vähäisissäkään määrin noudata mitään tieteellisyyden kriteerejä. Jokuhan saattaa erehtyä luulemaan, että raportissa raportoidaan, miten asiat ovat, ja että yhteiskuntatieteiden maisteriksi tituleerattu raportoija tässä tekee yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.

Toki jo nimitykset ajatushautomo ja -paja johtavat harjaan. Nehän viestivät, että kyseisissä puulaakeissa puntaroidaan asioita puolelta jos toiseltakin. Valitettavasti monet ajatuspajojen tuotoksista ovat löperöjä päästöjä, vailla ajattelemalla ajateltuja ajatuksia.

Nato-tekstin laji

Ulkoasiainministeriö julkaisi vapun alla tekstin Arvio Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista. Tekstiä nimitettiin tuoreeltaan julkisessa keskustelussa arvion lisäksi muun muassa raportiksi, selvitykseksi ja analyysiksi.

Ulkoministeri Timo Soini korosti, että raportti on asiantuntijoiden kanta, eikä sen tekoa ole ohjattu poliittisesti (Yle 29.4.2016). Soini puhui myös selvityksestä ja arviosta. Pääministeri Juha Sipilä piti selvitystä todella hyvänä analyysina: "Tämä ei ole hallituksen kanta, vaan riippumaton lausunto." Sipilä puhui myös raportista ja selvityksestä. Niin ikään valtiovarainministeri Alexander Stubb käytti tekstistä vaihtelevia nimityksiä: selvitys ja raportti, myös objektiivinen keskustelunavaus (HS 29.4.2016).

Mikä tekstin laji, sen genre, oikeastaan on? Tämä on olennainen kysymys kansalaisten kannalta ja erityisesti siinä mielessä, millaisen painoarvon teksti julkisessa Nato-keskustelussa saa. Tekstillä ja siitä käytävällä keskustelulla on väistämättä vaikutuksia kansalaisten Nato-kantoihin.

Kysymys tekstin lajista on mitä poliittisin. Kenen on valta määritellä tekstin tavoitteet ja se, kenelle teksti on suunnattu ja missä mielessä? Mihin tekstillä pyritään ja miksi?

Tavoitteita määritellään tekstin esipuheessa: "Tehtävänämme ei ollut ilmaista mielipidettä Nato-jäsenyyden puolesta tai sitä  vastaan.  Meitä  ei  myöskään  pyydetty  laatimaan  puolesta-ja-vastaan -tyyppistä vertailua asiasta. Tehtävänämme oli laatia arvio mahdollisen jäsenyyden vaikutuksista mahdollisimman kliinisesti." Sana kliininen on tässä yhteydessä kohosteinen ja herättää kysymyksen: miten arvio voi olla kliininen?

Kliininen tarkoittaa tietyissä yhteyksissä analyyttista, ja tätä merkitystä todennäköisesti tavoitellaan tässäkin. Samalla tekstin kirjoittajista välittyy kuva ammattilaisina, lääkäreinä, jotka hyvin käytännöllisesti diagnosoivat ja hoitavat potilastaan. (Kielitoimiston sanakirja, s.v. kliininen.) Tätä asiantuntijuutta ja ammattimaisuutta sekä asiantuntijaryhmän itsenäisyyttä korostetaan myös ulkoministeriön asiaa koskevassa viestinnässä.

Pitäisikö nyt siis suhtautua tekstiin puolueettomana, tieteellisenä selvityksenä tai peräti mahdollisimman objektiivisena tutkimuksena? Vai pitäisikö sen ajatella olevan neljän asiaan perehtyneen ihmisen subjektiivinen, sekakoosteinen teksti, jonka laatiminen on väistämättä vaatinut monenlaisia valintoja?

Stubbin objektiivinen keskustelunavaus paradoksiudessaan osuu tietyllä tavalla naulan kantaan. Objektiivinen viittaa tasapuolisuuteen ja puolueettomuuteen; keskustelunavaus taas subjektiivisuuteen ja poliittisiin taistoihin.

Kovin moni suomalaisista tuskin tekstiin perehtyy. Sen sijaan moni perehtyy siitä käytävään keskusteluihin, lehtijuttuihin, haastatteluihin, mielipidekirjoituksiin ja niin edelleen. Siksi olisikin erittäin tärkeää, että julkisessa keskustelussa pohdittaisiin myös tekstin lajia.

Nähtävissä on jo merkkejä siitä, että tekstiä aletaan käsitellä julkisuudessa tieteellisenä tuotoksena ja sen subjektiivisiakin väittämiä tosina. Esimerkki: Nato-sevitys: Suomen olisi viisainta hakea Nato-jäsenyyttä yhdessä Ruotsin kanssa. Näin otsikoi juttunsa Itä-Savo 29.4.2016. Jutussa ei millään tavalla pohdita saati kyseenalaisteta tekstin olemusta. Se on selvitys, jonka tekijät ovat asiantuntijoita.

Kun tekstin laji jää (tai tietoisesti jätetään) hämäräksi, sitä voidaan helposti käyttää monenlaisten poliittisten tavoitteiden edistämiseen. Erityisesti Naton kannattajille puhe selvityksestä, raportista ja analyysista näyttäytyy myönteisenä. Naton vastustajat korostanevat mielellään tekstin luonnetta arviona. Vasemmiston Markus Mustajärvi arvioikin tuoreeltaan, että raportti on "käsitteisöltään ja ilmaisutavaltaan osin poliittisesti värittynyt kuvaus" (Kansan Uutiset 29.4.2016).

Joka tapauksessa tämäntapaiset tekstit vahvistavat ajatusta siitä, että Nato on Suomelle todellinen vaihtoehto ja että Nato-jäsenyyteen pitää muodosta kanta. Tässä mielessä kiinnostava on tekstin otsikon mahdollinen-sana: Arvio Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista.

Tekstin lajin määritteleminen edellyttäisi sekä yksityiskohtaista tekstianalyysia että tekstin tuottamis- ja levittämistavan sekä vastaanoton ja tekstistä käytävän keskustelun analyysia. Välttämätön olisi myös intertekstuaalinen analyysi: mitkä ovat tämän tekstin pohjatekstit, mitä valintoja niistä on tehty? Entä mihin teksteihin tämä vaikuttaa? Ulkoministeriö kertoo, että arvio on "hallituksen käytettävissä ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon viimeistelyssä" (lehdistötiedote 29.4.2016).

Keskustelu jatkuu. Toivottavasti myös avoin metakeskustelu tekstin lähtökohdista ja tavoitteista, valinnoista ja olemuksesta, sen lajista.

TUTKIJA ANTAA PROPAGANDAVAROITUKSEN

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajaa Mika Aaltolaa haastateltiin Ylen verkkosivujen jutussa 10. helmikuuta. Aaltola kommentoi tulevaa yhdysvaltalaisten F-15-hävittäjien Suomen-vierailua.

Tämäntapaiset jutut ovat haastateltavan ja toimittajan yhteispeliä. Minussa teksti herätti liudan kysymyksiä. Koko juttu vaikutti hyvin erikoiselta. Miksi tällainen juttu oli tehty? Mistä tässä oikein on kyse? Miksi meitä taas opastetaan siinä, mitä saa puhua ja miten? Miksi tällainen hämärä propagandavaroitus? Juttua luonnehtii aukkoisuus: mitä kaikkea jää kertomatta?

Otsikkoon, jutun kärjeksi, oli nostettu Aaltolan kommentti, jonka mukaan ”yhdysvaltalaishävittäjien harjoitus Suomessa voidaan tulkita tahallaan väärin”. KYSYMYKSIÄ: Mikä on oikea tulkinta? Eikö kyse olekaan yhteisharjoituksesta? Ingressissä kerrotaan, että Aaltola ”varoittaa, että toukokuussa Suomeen tulevien yhdysvaltalaisten F-15-hävittäjien vierailua voidaan käyttää propagandan ja disinformaation välineenä”. KYSYMYKSIÄ: Ketä Aaltola varoittaa? Kenet hän ajattelee passiivin voidaan tekijäksi? Kuka voi käyttää vierailua propagandan ja disinformaation välineenä?

Aaltola kertoo, että hävittäjät tulevat ”Karjalan lennoston vieraaksi ja harjoituskumppaniksi” ja kyseessä on ”luonnollinen osa yhteistoimintaa Suomen tärkeän kumppanimaan Yhdysvaltojen kanssa”. KYSYMYKSIÄ: Miksi tarvitsee korostaa vieraaksi ja harjoituskumppaniksi tulemista? Ilmeisesti vieras tulee kutsuttuna? Mitä tarkoittaa selviönä annettu luonnollisuus? Miten niin luonnollinen osa? Mikä olisi epäluonnollinen osa yhteistoimintaa?

Aaltola huomauttaa, että on ”aika harvinaista saada yhdysvaltalaisia tänne noinkin pitkäksi aikaa”. Ja Aaltola jatkaa: ”Tämä kaikki sataa suomalaiseen laariin. Kyseessä on harjoittelu suomalaisissa olosuhteissa keskeisen kumppanimaan kanssa.” KYSYMYKSIÄ: Mitä tarkoittaa, että saadaan yhdysvaltalaisia tänne? Eivätkö tulekaan kutsuttuina? Jos tämä on harvinaista, millä tavalla tämä sitten on luonollista, itsestään selvää? Mistä suomalaisten laarista nyt puhutaan? Keskeinen kumppanimaa, missä mielessä?

Jutussa kerrotaan myös, että ”Jännittyneessä kansainvälisessä poliittisessa tilanteessa tällainen ennalta sovittu vierailu saattaa kuitenkin aiheuttaa vääriä tulkintoja. Aaltolan mukaan harjoitusta voidaan myös tarkoitushakuisesti tulkita väärin – niin Suomessa kuin maan rajojen ulkopuolellakin.” KYSYMYKSIÄ: Miten tähän vierailuun liittyy jännittynyt kansainvälinen poliittinen tilanne? Eikö vierailu olekaan luonnollinen osa yhteistoimintaa? Onko kyse kuitenkin poikkeusoloista, jolloin vierailukaan ei voi olla luonnollista yhteistoimintaa? Voiko vierailu olla muuta kuin ennalta sovittu? Miksi korostaa sitä, että on ennalta sovittu? Ketkä sopivat ja miten? Vääriä tulkintoja, mitä ne ovat, entä oikeat? Voidaan tarkoitushakuisesti? Ketkä voivat, missä tarkoituksessa? Ketkä Suomessa, ketkä muualla?

Näin jutussa: ”Tässä on aina se riski, että harjoitusta yritetään käyttää sellaisessa tarkoituksessa, johon ei olisi aihetta. Kannattaa varautua erilaiseen disinformaatioon ja propagandaan, hän varoittaa. Mahdollinen väärin ymmärtäminen ei Aaltolan mielestä voi olla este sille, että Suomi kehittää omaa puolustuskykyään.” KYSYMYKSIÄ: Riski, kenelle, millainen? Missä tarkoituksessa? Mitä aihetta ei olisi? Kenen kannattaa varautua? Mitä ovat erilainen disinformaatio ja propaganda? Ketkä levittävät disinformaatiota ja propagandaa? Mikä on oikeaa informaatiota, mikä totta? Miksi pitää varoittaa ja ketä? Väärin ymmärtäminen, mitä se olikaan? Miksi tätä harjoitusta kutsutaan Suomen puolustuskyvyn kehittämiseksi? Ketä vastaan Suomen puolustuskykyä kehitetään, ketä vastaan ollaan puolustautumassa?

Eurooppalainen arvoperusta, mitä se on?

Sauli Niinistön puhe valtiopäivien avajaisissa on nostattanut poikkeuksellisen rajun keskustelun siitä, mitä presidentti oikein tarkoitti. Esittelin omia ensivaikutelmiani heti puheen jälkeen tässä blogimerkinnässäni.

Kiivas keskustelu tulkinnoista on jatkunut jo monta päivää. Puhe on jakanut kuulijoita: osa on pitänyt puhetta loistavana arvojohtajan puheena; osa on arvostellut puhetta eri syistä, vaikkapa niistä, joita esitin aiemmassa blogimerkinnässäni. Moni on ihmetellyt muun muassa sitä, mitä presidentti tarkoitti puheellaan kansainvälisten sopimusten velvoitteista. Presidentti on itsekin joutunut selittelemään sanomisiaan jälkeenpäin.

Selvää on, että puheessa on paljon tulkinnanvaraisuutta. Itseään miellyttäviä merkityksiä siitä ovat tulkinneet muun muassa monet perussuomalaiset, Rajat kiinni -joukkioon kuuluvat ja hommafoorumilaiset. Monet muutkin kansalaiset ovat erilaisissa haastatteluissa ilmaisseet tukeaan presidentille. Toisaalta esimerkiksi monet vasemmisto- ja viherpoliitikot sekä politiikan tutkijat ovat tehneet puheesta myös vähemmän ylistäviä tulkintoja.

Jos puhetta tarkastelee siltä kannalta, millaisia ideologisia merkityksiä se tuottaa, maahanmuuttokriittisten ilonkiljahdukset ymmärtää. Tarkoitan tässä ideologisilla merkityksillä puheen perustavaa merkitystasoa: millaisia ryhmiä puheella rakennetaan, millaisia ajatuksia oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Puheen avainsanat voi ryhmitellä tästä näkökulmasta kahteen joukkoon:

I 
Eurooppa, Suomi, länsimainen ajattelu ja arvomaailma
arvojamme 
arvomaailmaamme
arvojärjestelmäämme
eurooppalaisia arvoja 
eurooppalainen arvoperusta ja järjestys

II
muuttoliike
maahanmuuttovirta
paljolti kansainvaellusta
ihmisvirta
pakolaisia
tulijoiden määrää
hädässä olevia
jokainen, joka osaa sanoa sanan ”asylum” (...) turvapaikka väärin perustein tuli
hallitsematon kansainvaellus
hädässä tai vainon kohteena
niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi

Puhuja tulee valinnoillaan rakentaneeksi kaksi ryhmää: me (eurooppalaiset, suomalaiset) ja ne (pakolaiset, hädänalaiset, väärin perustein tulevat). Puhuja tulee rakentaneeksi myös näiden ryhmien välille suhteen: ne aiheuttavat meille ongelmia, jopa uhkaavat arvoperustaamme. Puhe rakentuu tämän vahvan vastakkainasettelun varaan, eikä siitä välity esimerkiksi sellainen perustava ajatus, että kaikki me olemme kuitenkin ihmisiä.

Puhujan useaan kertaan korostamat arvot tuovat puheeseen vahvasti arvottavan elementin. Puheen mukaan on itsestään selvästi niin, että a) meillä eurooppalaisilla on yhteinen arvoperusta ja b) se on parempi kuin tulijoiden arvoperusta./LISÄYS 8.2.: Itse asiassa tulijat näyttäytyvät puheessa arvottomina. Heidän arvojaan ei suoraan mainita. Annetaan kuitenkin ymmärtää, että ovat perustavasti toisenlaiset kuin eurooppalaiset arvot./ 

Ongelmallista ja tulkinnanvaraa jättävää tässä on se, että puhuja ei erittele, mitä tämä yhteinen, tämä hyvä, eurooppalainen arvoperusta tarkoittaa. Hän puhuu, kuin se olisi kaikille itsestään selvää. Samaan tapaan on aiemmin puhuttu suomalaisia koskien myös maan tavasta ja tolkun ihmisistä. Tällainen puhe on vahvasti ohjailevaa ja vaikuttamaan pyrkivää: kaikkien pitäisi ymmärtää, että on tällaisia yhteisiä arvoja, tapoja ja tolkkuja. Yhteistä tervettä järkeä. Sen mukaan tolkun suomalainen toimii!

(Tässä on pakko huomauttaa, että myös natsi-Saksassa valtaosa ihmisistä saatiin uskomaan, että kaikki natsipuuhastelu on terveen järjen mukaista. Tolkullista. Tämä vain osoituksena siitä, että tolkun tolkullisuutta on vaikea nähdä siinä ajassa, jossa tolkkua tolkutetaan.)

Katsotaanpa vielä tarkemmin yhtä kohtaa puheesta, sitä, jossa puhuja esittää vahvoja 'on tehtävä' -ukaaseja:

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Puhuja esittää asioita ikään kuin tärkeysjärjestyksessä. Tärkeintä on juuri arvoperustan ja järjestyksen turvaaminen. Toiseksi tärkeintä on hädänalaisten ja vainottujen auttaminen. Tärkeä on huomata myös tämä, että niitä emme voi auttaa, jotka eivät ole hädänalaisia vaan hakevat parempaa.

Mitä voimme tämän perusteella päätellä eurooppalaisesta arvoperustasta? Puhuja tulee tuottaneeksi ideologista merkitystä, jonka mukaan auttaminen ei kuuluisi eurooppalaiseen arvoperustaan. Semminkään siihen ei kuuluu niiden auttaminen, jotka vain tavoittelevat parempaa elämää. Merkittävä ideologinen olettamus on myös se, että hädänalaiset ja parempaa etsivät ovat kaksi toisistaan erillistä ryhmää.

On vaikea uskoa, että presidentti oikeasti on sitä mieltä, että hädänalaisten auttaminen ei kuuluisi arvoihimme tai että se ei seuraisi perustavimmista arvoistamme, mitä ne nyt sitten kenelläkin ovatkaan. Voikin kysyä, tuottaako puhuja tässä sellaisia merkityksiä ja tulkinnan mahdollisuuksia, joita hän ei oikeastaan haluaisikaan tuottaa.

Vai sittenkin... Monia on kylmännyt puheen se kohta, jossa presidentti puhuu asylum-sanasta. Siitä, miten jokainen, joka osaa sanoa sanan ”asylum”, turvapaikka, pääsee sisään Eurooppaan ja Suomeen, sana tuottaa tavallaan subjektiivisen oikeuden ylittää raja.

Tämän perusteella turvapaikanhakeminen Euroopasta on äärimmäisen helppoa ja mutkatonta. Lapsikinhan tuollaisen yhden pienen sanan oppii. Tätä kohtaa on tulkittu niin, että puhuja unohtaa kaiken sen inhimillisen kärsimyksen, pelon ja tuskan, mikä turvapaikanhakumatkaan merenylityksineen ja rahastetuksi tulemisineen monesti liittyy. On monia, jotka eivät koskaan selviä siihen pisteeseen, että pääsisivät tuon sanan lausumaan.

Miltä ne eurooppalaiset arvot tässä valossa näyttävät? Kylmiltä, kovin kylmiltä.

En pysty sanomaan, mitä presidentti oikeasti tarkoitti. Kovin moniarvoiselta hänen Eurooppansa ei kuitenkaan tämän puheen valossa näytä.

Sen pystyn sanomaan, että puhe todella jättää tulkisijoille ja tulkinnoille tilaa. Valitettavasti.