Vahva
muistikuva lapsuudesta: Juoksen auton vieressä, kun se lähtee pihalta. Haluan
kovasti mukaan. Yritän roikkua Skodan sivupeilissä, mutta ote herpaantuu. Itken
ja huudan. Tiilenpunainen LPH-26 katoaa hitaasti mutkan taakse ja jättää
jälkeensä vain pölypilven. Isäntä lähti kalaan, en päässyt mukaan. Olin liian
pieni raskaalle reissulle.
Pienuuden tunne on taas vastaansanomattomasti
läsnä väistämättömän edessä. Isä on lähtenyt viimeiselle matkalleen. Jonkun on
lähdettävä, jotta joku voi jäädä.
Olin isän luona Sallan sairaalassa pari
päivää ennen kuoleman tuloa. Isä oli tehnyt päätöksensä, hän ei halunnut enää
lääkitystä, tahtoi pois. Yritin suostutella häntä ottamaan edes kivunlievitystä,
mutta hän sanoi päättävänsä itse. ”Minä olen isäntä.”
Isä oli isäntä, loppuun saakka. Määräsi
omista tekemisistään ja lähdöistään. Niitä lähtöjä olikin paljon, sellaisiakin,
joihin isällä ei ollut määräysvaltaa. Jo lapsena evakkoreissut, nuoresta pitäen
erilaiset työkomennukset, ojankaivuut, rakennushommat, tietyömaat. Ja savotat.
Lähtö niukan leivän perään, kumartamaan jäisiä petäjiä; kaikki sortaa, vain
saha puoltaa...
Suoltijoella isän kanssa savotoi myös
Otto Alatalo. Isä muisteli kerran hukanneensa pirtillä paidan. ”Kirvasin
tietenki, se oli Otun päällä.” Alatalo julkaisi 1975 runokokoelman ”Loitsu ja
laulu revontulien alta”. Siinä on runo myös isästä: ”Kauko, niin riski mies.
Hän siis kiroili itsekseen. Hänen moottorisahansa romua on taas, kuten neljä
sahaa ennenkin, kolotus käsissä ja selkää pakottaa. Tulevat näkymät pelottavat
ja Heikkinen kiroaa.”
Ankarat savotat ja kova työ maatilalla
pistotien päässä Tuohiselässä jättivät isään jäljet. Mies, joka oli nuoruutensa
voimissaan nakannut koivukeihästä kylmiltään ammattilaisten lukemiin, tunsi jo
viisikymppisenä olevansa kädetön, pystymätön. Varhainen työkyvyttömyyseläkkelle
joutuminen jätti aikaa politiikalle ja harrastuksille (lue: metsästys ja
kalastus), mutta söi varmasti miestä sisältä. Onneksi isällä oli rinnalla vahva
taistelupari, Hilkka-emäntä. Ja talossa oli kaksi tomeraa mummoa, Kaisa ja
Tekla. Yritettiinhän me lapsetkin olla jonakin.
Lapsenmieleeni porautuivat
lähtemättömästi isän metsätaidot. Miten hän käsitteli moottorisahaansa,
Partneriaan. Miten hän veisteli koivupölkystä kirvesvarren. ”Katotaanpa, mitä
täältä sisältä löytyy.” Halonhakkaamisen korkeakoulun kävin kotirantteella, isä
professorina. Mihin kohtaan pölkkyä kannattaa iskeä ja millä voimalla. Miten
tehdään kunnollinen pino.
Halki, poikki ja pinoon isä pani kaikki
maailman asiat. Pienestä pitäen kuuntelin pirtissämme ja kyläpaikoissamme isän
ja muiden aikuisten loppumattomia keskusteluja politiikasta, kaikista ajankohtaisista
ja ajattomista asioista. Isä kulki usein vastatuuleen. Hän katsoi maailmanmenoa
monesti yllättävältä kantilta ja sanoi varmalla äänellä, mitä ajatteli. Tämä ei
tietenkään aina ollut esimerkiksi poliittisessa toiminnassa järkevin
menettelytapa. Mutta isä seurasi sydämensä ääntä ja kärsi seuraamukset
pystypäin.
Politiikan pöytiin lähtöjä isällä riitti
vuosikymmeniä. Paljon oli työväen ja kaikkien vähäväkisten asioita ajettavana.
Aatteen palo oli voimakas. Siinä rytäkässä saattoi salkkukin unohtua Ladan
katolle ja matkustaa siellä kirkolta Tuohikylään. Isä näki politiikkaa
kaikkialla eikä jäänyt tuppisuuksi, sivustakatsojaksi. Jyrkkiä tuomioita politiikan
pöljyyksille sinkoili loppuun asti. Viime tapaamisellamme päivittelimme vielä
yhdessä Trumpin horinoita ja maailman mielettömyyttä.
Isä oli sisukas, itsepäinen ja jyrkkäkin
mies, isäntä. Samalla hän oli helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen, jonka
seurassa viihtyi. Ventovieraasta tuli hetkessä tuttu, jolle isä olisi antanut
paitansakin päältään, jos olisi pyydetty. Parhaat hilla- ja kalapaikat eivät
jääneet kenellekään salaisuuksiksi. Isä oli suora kuin jättihonka Uuttulehdossa.
Eivätkä isän jutut katkenneet, vaikka
ajatus saattoikin joskus katketa. Usein keskustelut kääntyivät metsästykseen ja
kalastukseen. Isä tunsi Tuohikylän, Naruskan, Tuntsan ja Värriön vedet ja
metsästysmaat sekä hillapaikat kuin omat taskunsa. Isän matkassa oli
turvallista kohdata tuntemattomat latvapurot ja tummat unikuusikot. Meillä oli
tärkeimmille paikoille omat nimemmekin: Sinirinta, Matinniska, Käkkärämänty,
Kahenkilometrinkohta… Lukemattomat olivat retket ja sattumukset, perhostetut
tammakot ja haukusta pudotetut mettot, yhteiset yöt nuotioilla, kämpissä,
teltoissa, korpikuusten alla. Metsän mies hengitti vapaasti metsissä, kalastaja
luki vaivatta virran viestejä. Ja sanainen arkku oli aina auki.
Vielä joskus aion kertoa ne tarinat
omille pojilleni ja koluta kaikki isäni lempipoterot läpi heidän kanssaan, jos
kuntoa ja elonpäiviä riittää. Isä kulkee edellämme, opastaa.
Isä oli laulumiehiä. Kala- ja
metsästysreissujen pitkillä ajomatkoilla kaikuvat hänen tulkintansa: Suopursu
kukkii, rahkasammal aava rannaton. Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois.
Hopeinen kuu luo merelle siltaa. Työväenlaulujakin toki. Ja Sinitaivas: ”Taivaan
milloin nään sinisen, kaipaan sinisillalle sen, korkeuteen huumaavaan päästä
kahleista maan, pois ikävöin, kahleista maan.”
***
Tapaan
isän Sallan sairaalassa, on varhainen marrasaamu. Isä kirvaa tuskiaan, ja
välillä hänessä puhuu viha, kuolema. Välillä puhuu tuttu rakas isäntä. Kerron
isälle, että minun on nyt jätettävä hänet muiden huomaan ja lähdettävä kohti
etelää, matka on pitkä, ja illaksi pitää ehtiä kotiin, kun olen lapsille
luvannut. Kummallekin on selvää, että tämä on viimeinen yhteinen hetkemme. Kiitän
isää. Isä saattelee minut reissuun – elämäni vaikeimpaan – omaan huolehtivaan
tapaansa, kuin mille tahansa monista matkoistani: ”Ajelehan sievästi.”
