VALHEEN JÄLJILLÄ

Politiikassa puhutaan aika usein siitä, mikä on totta ja mikä ei. Myös valehtelemisesta puhutaan.

Tämä kirjoitus käsittelee tuoretta Stubb-gatea, mutta ensin on vähän pohjustettava. Sori.

Vastikään Antti Rinne kohahdutti kansaa syyttämällä hallitusta valehtelusta. Näin eduskunnan pöytäkirjassa 25.11.2015:

Arvoisa puhemies! Tässä on kummallinen keskustelu käynnissä siinä mielessä, että kun SDP — niin kuin olen todennut — on tehnyt todella pitkään töitä tämän oman vaihtoehtobudjetin esillepanossa ja sen erilaisten elementtien rakentamisessa, niin nyt täällä, ilman että kunnolla on tutustuttu asioihin, luodaan semmoista kuvaa, että tämä ei pidä paikkaansa. Tässä on hallituksen budjettiesitykselle vakavasti otettava vaihtoehto, joka pitää sisällään kertaluontoisia tuloja, jotka käytetään kertaluontoisiin menoihin. Sitten on pysyviä tuloja 750 miljoonaa euroa, jotka käytetään pysyvien menojen paikkaamiseen. Tämä meidän esityksemme ei nosta veroastetta, tämä vähentää velkaa vähintään 330 miljoonaa euroa ja työllisyysvaikutukset huomioon ottaen työllistää 35 000 uutta sekä tasapainottaa miljardilla eurolla taloutta. Minkä takia te ette hae taustalta oikeita vaihtoehtoja? Minkä takia valehtelette tai väitätte väärää totuutta? (Alexander Stubb: Top top! — Hälinää — Puhemies koputtaa)

Pian tämän jälkeen kielenkäyttöön kiinnitti huomiota perussuomalaisten Leena Meri vastauspuheenvuorossaan:

Arvoisa puhemies! Täällä Rinne alussa ihmetteli sitä ja oikeastaan arvosteli hallitusta siitä, että se lietsoo eripuraa ja eripuraisuuden tunnetta. Samoin edustaja Viitanen totesi, että täällä vain ministeri haukkuu ja ei oteta vakavasti.

Minä olen itse kirjannut tähän demareiden kannanottoja siitä, mitä täällä on tänään sanottu: "Hallitus valehtelee." "Kuinka te kehtaatte", on yleisin, mitä te täällä teette. (Sosialidemokraattien ryhmästä: Se on Soinin!) Täällä oli... (Välihuutoja) — Minä kerron, mitä tänään täällä on puhuttu. — "Miten teillä on otsaa?" "Harmittaa." "Motkotatte." Miten te itse puhutte meille? Eikö meidän olisi aika keskustella asianmukaisesti? Minä olen ainakin tottunut tiukastikin olemaan eri mieltä, mutta lopetetaan tämmöiset motkottaa-ilmaukset. Ja erittäin syvästi paheksun Rinteen huutamista "valehtelee". Tälläkö tavalla täällä saa puhua?

Antti Rinne palasi aiheeseen hetken kuluttua ja pyysi anteeksi valehtelemisesta puhumista:

Arvoisa puhemies! Tämä tuli hieman yllättäen, koska en ollut pyytänyt puheenvuoroa, mutta voin kyllä jatkaa tästä.

Toinen varapuhemies Paula Risikko: Kyllä te äsken pyysitte. (Naurua)

Uskon tämän, että olen pyytänyt, vaikka en tiedäkään. (Välihuutoja — Markku Pakkanen: Voit pyytää vaikka anteeksi!) — Arvoisa puhemies! Pahoittelen sitä valehtelu-sanaa. Se oli huono sana tässä yhteydessä, lipsahdus. Ehkä olisi ollut parempi todeta, että täällä on käytetty vähän totuutta tänään.

Valehtelu-sana pannassa

Yleisesti on tiedossa, että eduskunnan suuressa salissa ei ole lupa syyttää toista edustajaa valehtelusta. Sen sijaan voidaan kyllä ihan vapaasti syyttää muun muassa näistä: luovasta suhtautumisesta tosiasioihin, muunnellun totuuden puhumisesta, totuuden säästeliäästä käyttämisestä, totuuden kanssa vähän nirsona olemisesta ja niin edelleen.

Kansanedustajat ovat taitavia asetellessaan sanojaan niin, että kollegojen puheenvuorot näyttävät vähintäänkin arveluttavilta. Esimerkiksi vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto moitti 21.10.2015 hallituksen puheenvuoroja ”falskeiksi ja farisealaisiksi”.

Joskus näitä totuuden ja valheen puhumisia puidaan julkisuudessa vasta jälkikäteen. Esimerkiksi keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen väittää kirjassaan, että Matti Vanhanen on valehdellut eduskunnalle pääministerinä.

Arka totuus

Poliitikkojen odotetaan puhuvan totta. Heidän odotetaan olevan aina rehellisiä. En tiedä, mistä tämä yleinen toivioajattelu kumpuaa. Jokainen ihminen tietää omasta kokemuksestaan, että ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa totuus saa joskus väistyä taka-alalle. Kaikenlaista lipsahtelee suusta.

Toiveet ja totuus? Niin, moni toivoo poliitikoilta totuudessa pysymistä ja samalla kieltäytyy uskomasta sanaakaan varsinkaan poliittisten vastustajien puheista.

Totuuden (ja valheen) ongelma on ikiaikainen. Sitä ovat tutkineet niin filosofit kuin oikeustieteilijätkin, niin viestinnäntutkijat kuin psykologitkin. Yksi kiinnostava pointti on Harry G. Frankfurtin teoksessaan Paskapuheesta esittämä: Valehtelija on henkilö, joka tietoisesti levittää virheellistä tietoa. Jotta hän voi keksiä valheen, hänellä täytyy olla käsitys siitä, mikä on totta. ”Ja jotta hän keksisi tehokkaan valheen, hänen on muotoiltava perätön väitteensä tämän totuuden ehdoilla.”

Frankfurtin mukaan valehtelua parempi tapa keplotella itsensä ulos hankalasta tilanteesta on paskapuhe. Paskanpuhuminen on suurpiirteisempää ja leikittelevämpää kuin suoranainen valehtelu. Armoitetut paskanjauhajat eivät välttämättä ole valehtelijoita. He eivät kerta kaikkiaan välitä siitä, kuvaavatko heidän sanomansa asiat todellisuutta oikein.

Valehteleva valtiovarainministeri?

Hallintarekisterikeskustelu eduskunnassa 26.11.2015 on aiheuttanut rajua jälkipuintia. Valtiovarainministeri Alexander Stubbia on esimerkiksi Twitterissä syytetty suoranaisesta valehtelusta. Some-tuomio on ollut ankara.

Mistä oikein on kyse? Näin Stubb eduskunnassa:

Arvoisa rouva puhemies! Meillä on lainsäädäntövalmistelu edelleen kesken. Käytännössä tämä jakautuu kahteen. Yksi on arvopaperikeskusasetus, joka on pantava toimeen, ja sen yhtenä osana on hallintarekisterijärjestelmä. Viranomaiset, joihinka te äsken viittasitte, kritisoivat sitä järjestelmää, joka meillä on nykypäivänä. Jos me katsomme näitä lausuntoja, niin noin 90 prosenttia lausunnoista on itse asiassa myönteisiä. Minkä takia? Sen takia, että ne ymmärtävät, että kyseessä ovat pääomat. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän pitää saada Suomeen lisää investointeja, pääomaa. Jos meillä ei ole hallintarekisterijärjestelmää ja raha liikkuu vapaasti Euroopan unionin alueella, se tarkoittaa sitä, että raha virtaa ulospäin.

Helsingin Sanomat uutisoi 28.11.2015, että lehden laskelmien perusteella vain kymmenen prosenttia lausunnon antaneista viranomaisista on myönteisiä lausunnolle. Uutinen käynnisti valehtelusyytösten vyöryn sosiaalisessa mediassa. Samana päivänä Stubb myönsi Yleisradion haastattelussa, että ”Virhe oli ilman muuta minun. Sori siitä.”

Useissa some-kommenteissa ilkamoitiin asialla ja muun muassa vaadittiin Stubbin eroa. Ylen uutisissa kerrottiin oppositiojohtajien vaativan asiasta selvitystä.

Vakava paikka

Politiikka perustuu idealistiseen ajatukseen siinä toimivien ihmisten rehellisyydestä ja jonkinmoisesta pyyteettömyydestä. Jos politiikassa paljastuu valehtelijaksi tai totuuden säästeliääksi käyttäjäksi, saattaa äkkiä joutua lähtemään. Hyvässä muistissa on vaikkapa Anneli Jäätteenmäen lähtö pääministerin paikalta. Ei taida riittää, jos puhuu ”niin totta kuin voi”.

Stubbin tapauksessa kannattaa katsoa eduskunnan pöytäkirjoja, ennen kuin tekee lopullisia päätelmiä siitä, valehteliko ministeri vai ei. Kiinnostava on esimerkiksi Stubbin puheenvuoroon tarttuneen Paavo Arhinmäen kommentti:

Täytyy sanoa, että kyllä te, valtiovarainministeri Stubb, olette Finanssialan Keskusliiton lasien läpi lukenut näitä lausuntoja, jos todella olette sitä mieltä, että kaikki nämä viranomaiset kannattavat sitä, että jatkossa saisi entistä helpommin ja laillisesti piilottaa omaisuutta.

Tämä kommentti kertoo sen, että Arhinmäki epäili Stubbin sanoja ja samalla osoitti ymmärtävänsä, että kyse on Stubbin esittämästä tulkinnasta ja mielipiteestä. Tätä voi tulkita niin, että ainakin osa paikalla olleista ymmärsi, että Stubb tulkitsee puheena olevia lausuntoja omista lähtökohdistaan ja että kyse ei ole absoluuttisesta totuudesta.

Arhinmäki viestitti minulle Twitterissä näin: ”Kun eduskuntakeskustelussa ministerin väittämästä luvusta esitetään vahva epäilys, on hänen tehtävänsä välittömästi korjata.” Tämä on varmasti totta. Tuollaista korjausta ei tullut. Toisaalta voi arvioida, että Stubbin esittämä luku ei aiheuttanut täsmennystä pyytäviä kysymyksiä eikä syytteitä "totuuden säästeliäästä käytöstä". Tätä voi tulkita monella tavalla: Ajateltiin Stubbin puhuvan totta. Ajateltiin, että Stubb ilmoitti oman mielipiteensä. Jos joku ajatteli tuossa tilanteessa Stubbin valehtelevan, ei tätä kuitenkaan suoraan tuotu esiin.

Herää tietysti myös kysymys, miten puheena olevien lausuntojen myönteisyyttä ja kielteisyyttä on mahdollista objektiivisesti arvioida. Ylipäätään erilaisten lausuntojen myönteisyyden ja kielteisyyden arviointi on haastavaa, vallankin sellaisissa tapauksissa, joissa yksittäiset lausunnot puntaroivat sekä asian hyviä että huonoja puolia. Stubb tuokin ilmi nämä ”hyvät puolet ja huonot puolet” vastatessaan Kari Uotilalle:

Ehkä ymmärsin tulkintanne väärin, koska tuo ei ollut laisinkaan viestini. Viesti on se, että kun saamme lausuntoja eri viranomaisilta, niin me pyrimme totta kai hakemaan hyviä puolia ja huonoja puolia, kun viemme jotain lainsäädäntöä eteenpäin.

Mitäs sitten?

Tarinan opetus tässä vaiheessa? Kun on kyse totuudesta ja valheista, ei voi olla päätelmien teossa liian tarkka. Ennen tuomioiden julistamista kannattaa tutustua tosiasioihin eli niihin dokumentteihin, joiden perusteella valehtelusyytökset on esitetty.

Minäkin kuulun niihin, joilla olisi hyviäkin syitä suinpäin hyväksyä väitteet valehtelusta ja käyttää tätä syytöstä omien päämäärieni ajamiseen. Mutta asetun nyt tässä some-oikeudenkäynnissä kuitenkin puolustamaan ns. syytetyn oikeuksia. (Syytön kunnes toisin todistetaan.) Nopeasti tullutta anteeksipyyntöä tulkitsen niin, että tavoitteena oli haudata kohu nopeasti. Kuulosti vähän siltä, että Stubb tunnusti jauhaneensa paskaa, ei niinkään tietoisesti valehdelleensa.

Ja tämäkin on kai uskallettava sanoa: Pieni mahdollisuus on siihenkin, että Stubb on toiminut vilpittömästi. Tekevälle sattuu. Ehkä hän on löytänyt 90 prosentista lausuntoja myös hallintarekisteriä puoltavia asioita. Tätä en tiedä.

Asian perusteellinen ruotiminen olisi iso työ. Nyt pitäisi käydä läpi myös puheena olevat lausunnot ja muun muassa ne perusteet, joihin Helsingin Sanomat vetosi omassa selvityksessään. Minulle ei ole valjennut, millaista tekstianalyysia lehti on näin nopeasti ehtinyt tehdä. Itse olen paljon arvottavia asenteita yms. teksteistä analysoineena havainnut, että tekstien kokonaisasenteen määritteleminen on monesti erittäin vaikeaa. Siis jos pitää merkitä tekstin eteen plus tai miinus.

En tässä millään tavalla halua asettua sen enempää Stubbin kuin häntä valehtelijoiksi syyttäneidenkään puolelle. Yritänpähän tuoda esiin analyyttisempaa näkökulmaa. Ja ilmeisen hurskasta toivetta tutkimisesta ennen hutkimista.

SOPU VALINNANVAPAUDESTA?

Hallitus on päässyt sopuun sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisen periaatteista ja alueiden määrästä. Itsehallintoalueita perustetaan 18. Sosiaali- ja terveyspalveluja järjestetään 15 alueen puitteissa.

Osana uudistusta säädetään valinnanvapauslainsäädäntö, joka mahdollistaa, että käyttäjä valitsee itse palveluiden julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin tuottajan.

Näin napakasti tiedotti valtioneuvoston viestintäosasto 7. marraskuuta yöllä kello 1.20. Pääministeri Juha Sipilä ja valtiovarainministeri Alexander Stubb twiittasivat sote-sovun syntyneen. Hallituskriisin uutisoitiin väistyneen.

Millainen sopu?

Mutta millainen sopu saatiin? Sipilä viestitti, että nyt on saatu sote-ratkaisulle ja aluehallinnon järjestämiselle askelmerkit ja raamit. Pian alettiin puhua myös siitä, että sote-alueiden määrä voi pienentyä. Sisältöjä viilataan, yksityiskohtia tarkennetaan, lakitekstejä tehdään, neuvottelut kaikesta jatkuvat.

Alkoi herätä kysymyksiä, sovittiinko nyt oikeastaan jonkinlaisesta isosta kuvasta ja ennen kaikkea siitä, että hallitusta ei tähän kaadeta. Tämänkertaiset neuvottelut alkoivat näyttäytyä hallitusneuvottelujen jatkona ja strategisen hallitusohjelman korjaussarjana: hallitusohjelma oli selvästikin tehty kiireessä ja siten, että isoja linjauksia oli sittenkin kirjoitettu ohjelmaan suurpiirteisesti ja aukkoisesti. 

Pelin politiikkaa?

Sote-sopua on kuvattu julkisuudessa aika kritiikittömästi lähinnä pelinä, jossa kaikki voittivat. On sanottu, että keskusta sai maakuntahallintonsa ja kokoomus valinnanvapauslainsäädännön. Perussuomalaiset saivat kerrankin esiintyä maltillisina ja kansan parasta tahtovina sovunrakentajina. On kysytty, hävisivätkö tässä pelissä asiantuntijat. Ja hävisikö lopulta myös kansa?

Ns. kansa häviää varmasti, jos julkisessa keskustelussa nielaistaan sopupuhe pureskelematta. Tuskinpa nielaistaan. Sovun ja sovinnon merkityksiä pitää päästä avaamaan; koko prosessia ei voi kuitata pelinä, jossa tulee haavoja ja kolhuja ja jossa luottamuskin rakoilee mutta jossa lopulta on vain voittajia. Yksi olennaisimmista avoimista ja kiistanalaisista kysymyksistä on se, johon valtioneuvoston tiedotteessa viitataan sanalla valinnanvapauslainsäädäntö. (Mielenkiintoista vaihtelua pakkolakikeskustelujen jälkeen!)

Jee, lisää vapautta!

Valinnanvapaus on yhdyssana, jonka molemmat osat ovat lähtökohdaisesti myönteisiä. Kukapa oikeastaan vastustaisi valintaa tai vapautta? Puhumattakaan valinnanvapaudesta, joka kuulostaa tässä yhteydessä siltä, että kansalaiselle tulee suorastaan vallankumouksellisesti uudenlainen mahdollisuus itse valita sosiaali- ja terveyspalveluidensa olemus.

Koko ns. länsimainen demokratia rakentuu ideologisten merkitysten tasolla pitkälti vapauden käsitteen varaan. Vapaus määrittää kansalaisena olemista monella tavalla: meillä on kokoontumisvapaus, sananvapaus, elinkeinonharjoittamisen vapaus ja niin edelleen.

Valitsemisen vapaus viittaa siihen, että meillä on valikko, josta valita. Jos valikossa on vain yksi mahdollisesti valittava asia, vapaudesta ei voi puhua ollenkaan. Jos valikossa on kaksi asiaa, vapautta on ehkä jo jonkin verran. Jos valikossa on useita asioita, joista valita, valinnanvapauden voisi ajatella olevan jo laajaa.

Me ollaan asiakkaita kaikki?

Mitä ne valikossa olevat asiat tässä tapauksessa ovat? Tiedotteessa puhutaan palveluiden tuottajista. Sosiaali- ja terveysalalla tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisesta tulee palveluntuottajien asiakas, kuluttuja, joka tekee hinta- ja laatuvertailuja sekä ostopäätöksiä.

Tuottajien kannalta tämä tarkoittanee sitä, että myös julkiset palveluiden tarjoajat (esim. kunnat) joutuvat muuttamaan toimintaansa niin, että niitä voidaan vertailla yhteismitallisesti yksityisten palveluntarjoajien kanssa. Käytännössä tämä tarkoittanee kunnallisten palveluiden yhtiöittämistä.

Esimerkiksi sairastuneista tulee tässä prosessissa asiakkaita, joille on julkiselta puolelta ulkoistettu sairaudenhoitamiseen liittyvä papereidenpyöritys ja byrokratia. Kun tähän yhdistetään digitaalisoimispyrkimykset, käytännössä asiakkuusprosessi todennäköisesti tulee suorittaa sähköisesti, lähinnä verkossa.

Valinnanvapaudella saattaa siis olla palvelun ostajalle, kansalaiselle, raskas hinta: hänen tulee itse olla aktiivinen palvelun etsimisessä, hänen tulee vertailla, hänen tulee varata aikoja, hänen tulee pitää huolta, että kaikki toimii. Mitenkähän tämä onnistuu, kun puhutaan sosiaali- ja terveydenalan palvelujen etsijästä? Jaksaako sairas valita? Ovatko kaikki kansalaiset tässä mielessä tasa-arvoisessa asemassa?

Ideologisia kiistiöitä

Valinnanvapaudessa, joka halutaan esittää itsestään selvästi positiivisena asiana, on monia muitakin ideologisen merkityksen tason kiistiöitä. Onko valinnanvapaus samanlainen kaikilla sote-alueilla? Toteutuuko kansalaisten tasa-arvo? Miten toimintaa pystytään julkisvallan suunnasta ohjaamaan? Halutaanko sitä edes ohjata? Miten toimii laadunvarmistus? Jyräävätkö isot ylikansalliset yritykset pienet paikalliset lääkäriasemat? Mitä tässä tarkoitetaan kolmannen sektorin toimijoilla? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tarinan opetus? Valinnanvapaus vaikuttaa fantastiselta asialta! Hieno sana, jota käytetään jo termimäisesti.

Mutta mikä on se käsitetodellisuus, johon termillä viitataan? Tämä tuntuu olevan paljolti auki. Merkitystaistot jatkuvat. Sovunrakentaminen jatkuu. Kriittistä lukutaitoa edellytetään nyt sekä journalisteilta että kansalaisilta. Erityisesti uskallamme edellyttää sitä poliitikoiltamme: avatkaa sydämenne ja merkityksenne meille, kiitos!

JK Jos saa valita, moni valitsee mieluummin hyvät palvelut kuin palveluidenvalitsemisen vapauden.