Politiikka kiinnostaa väärällä tavalla

Vaalitentit ja muut poliittiset keskustelut ovat parasta viihdettä. Tämäntapaisen lausahduksen olen kuullut monen järkevänä pitämäni kansalaisen suusta. Voi kun olis taas jotkut vaalit tulossa!

Ja tottahan se on: politiikan toimittajat ja yleisemmin mediatalot tekevät poliitikkojen kanssa hyvää työtä. Keskusteluihin saadaan draamaa ja jännitteitä, kun ne rakennetaan kärjistyksien, vastakkainasettelujen ja kiinnostavien yksityiskohtien varaan. Nykypoliitikoista useimmat osaavat esiintyä luontevasti, ja ehkä imagojakin on mietitty. Kaikenlaisia miellyttävältänäyttämiskurssejakin on käyty.

Kaikki hyvin siis? Poliitikot keskustelevat kiinnostavasti, media on kärkkäänä mukana, ja kansa viihtyy näytelmän parissa.

No ei. Kaikki ei ole hyvin. Vaikka politiikka tuntuu kiinnostavan meitä kansalaisia, se ei kiinnosta meitä oikealla tavalla. Motiivimme ovat väärät: haluamme viihtyä, emme halua osallistua.

Seuraamme vaaliväittelyjä ja muita poliittisia vääntöjä, koska niiden seuraaminen tuntuu viihdyttävältä. Poliitikot ja politiikan toimittajat ovat parhaimmillaan kuin esiintyviä taiteilijoita, joiden roolisuorituksia on kiinnostava arvioida ja vertailla. Kuka selvisi voittajana tästä tentistä? Kenen imago on paras? Kuka ministereistä on pärjännyt parhaiten? Kuka on pörssin kärjessä?

Media on kaapannut politiikan itselleen. Jos jokin politiikassa kiinnostaa, olemme kiinnostuneita lähinnä siitä, miten poliitikot selviävät mediaesiintymisistään. Siitä, miltä heidän esiintymisensä vaikuttavat. Kuka mokaa, kuka yllättää myönteisesti. Näkyykö kello, ovatko housujen lahkeet liian lyhyet. Tuleeko änkytystä vai sössötystä. Katkeaako ajatus. Huudellaanko väliin. Hermostuuko joku. Hukkaako toimittaja punaisen langan.

Emme ole kovinkaan kiinnostuneita siitä, mitkä ovat tämän esiintyvän taitelijan arvot, asenteet ja mielipiteet. Mitä hän ajattelee aatteista. Miten hän perustelee valintojaan yksittäisissä poliittisissa kysymyksissä. Mihin hän uskoo, luottaa ja tukeutuu.

Meitä kiinnostaa, minkä iskulauseen saamme tällä kertaa kuulla ja ketä nyt oikein siteerataan. Meitä ei kiinnosta, miten monipolvinen poliittinen probleema ratkaistaan. Olemme nimittäin tulleet siihen käsitykseen, että ei sitä kuitenkaan ratkaista.

Haluamme kiihtyä ja viihtyä sen mediapelin äärellä, jota politiikaksi kutsutaan. Emme halua tylsistyä. Eivät meitä kiinnosta reiluimmat aatteet tahi parhaat argumentit.

Medioituminen. Siitä tässä on kyse. Politiikka tapahtuu, sitä tehdään, entistä enemmän julkisesti, ainakin näennäisen avoimesti. Siis sitä politiikkaa, johon viitataan usein myös sanalla demokratia. Avoimessa demokratiassa kansa saa olla politiikanteossa osallisena, ainakin yleisönä. Kaikki tapahtuu silmiemme edessä.

Mutta medioituminen on mutkikas asia. Yhtäältä on tietysti hyvä, että poliitikot avautuvat julkisesti ja että kansalaisillakin on mahdollisuuksia ottaa kantaa. Pääministeriltä voi kysäistä asiaa jos toistakin vaikka Twitterissä.

Toisaalta medioituminen voi nakertaa demokratian perustaa, jos tärkeimpänä pidetään sitä, miltä politiikka näyttää ja kuulostaa. Medioituminen voi tarkoittaa poliitikoille jatkuvaa vaalitaistelua ja itsensä myymistä. Onnistuminen mitataan kuukausittain gallupeissa ja päivittäin netin mielipidekyselyissä.

Kansan kiinnostusta pidetään lähes sairaalloisesti yllä mediassa, koska median toiminta perustuu jatkuvaan kilpailuun. Meillä on hauskaa, mutta emme me ole poliittisesti aktiivisia. Olemme seuraajia, emme toimijoita. Olemme (sivusta)katsojia. Suorastaan sivullisia. Alkaa näyttää siltä, että ei meidän odotetakaan olevan kiinnostuneita asioista. Sitä varten ovat kansan edustajat. He hoitavat hommat, me seuraamme sivusta.

Viihdymme, mutta emme äänestä. Miksi äänestäisimme? Päin helvettiä kaikki kuitenkin menee. Otetaan siis ilo irti ja nautitaan. Ehkäpä tänään joku taas töppää suorassa lähetyksessä.

Demokratia, häh? Äänestäminen kansalaisvelvollisuutena, höh? No, ehkä voisin äänestääkin jotain poliittista hahmoa, jos käytössä olisi puhelinäänestys. Numero ruutuun vaan.

Viestintä hällävälistyy

Mikä on, kun ihmiset eivät vastaa viesteihini? Bussikuski ei tervehdi takaisin. Työsähköpostiini pitää karhuta vastausta. Kansanedustaja jättää kylmästi kysymykseni vastaamatta Twitterissä.

Kukaan ei tykkää päivityksistäni! Maailma ei vastaa, kun huudan tuskaani blogissa... :)

Olen elänyt tätä maailmaa yli viisikymmentä vuotta. Aistin muutoksia. Lapsena meillä ei ollut kotona aluksi edes puhelinta eikä televisiota. Tietokoneista ei kukaan puhunut. Radio sentään oli, radio, Koillis-Lappi, Pohjolan Sanomat ja Kansan Tahto.

Aistin myös toisenlaisia muutoksia kuin viestintävehkeisiin ja -vimpaimiin liittyviä. Kyllästymistä, välinpitämättömyyttä, suoranaista piittaamattomuutta. Sisäänpäinkääntyneisyyttä ja ulkopuolisuutta. Outoutta. 

Omassa ajassa tapahtuvia kulttuurisia ja sosiaalisia muutoksia on joskus vaikea huomata, vallankin kun ne tosiaan tuntuvat tapahtuvan, kuin itsestään, ilman ihmisen aivojen tai käden ohjausta. Esimerkiksi se, mitä tapahtuu ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja vaikkapa viestinnässä, on hankalasti havainnoitavissa, jos ja kun havainnoitsija on itse tapahtumissa mukana.

Toki yksittäisiä tekstailuja, keskusteluja ja somettamista pystyy tarkkailemaan hyvinkin tehokkaasti ja kriittisesti. Mutta entä se paljon puhuttu iso kuva? Miten siitä saa käsityksen?

Me pystymme seuraamaan sosiaalisen median suosion kasvua, me pystymme keräämään tietoa älypuhelinten myyntiluvuista, me pystymme haarukoimaan, kuinka paljon luetaan paperilehtiä, kuinka paljon nettilehtiä. Lukuja siis on saatavilla.

Määrät, kvantitatiivinen tieto, on kuitenkin vajavaista, jos halutaan etsiä vastauksia vaikkapa mitä-, millainen- ja miksi-tyyppisiin kysymyksiin. Tarvitaan myös laadullista, kvalitatiivista, analyysia. Ehkä tarvitaan myös spekulatiivista tietoa, pohdintaa, kyselyä, haparointia, virhearviointeja.

Laadullista analyysia harrastatetaan toki yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla, mutta en ole aina varma, onko tiede paras avoinna oleviin kysymyksiin vastaaja. Tuntuu, että tiede on tullut itseriittoiseksi. (Kuin itsestään!) Tuntuu, että keskeiset ihmistä koskevat kysymykset ovat turhan usein taka-alalla; tärkeämpää on tieteellisen kielen ja metodin näennäinen hallinta. Kaavamainen julkaiseminen pikemmin kuin luova ja uhkarohkeakin paljastaminen.

Toki tiedettä on monenlaista, ihan käypääkin. Esimerkiksi viestinnän ja median laadullisissa analyyseissa on saatu muotoiltua monia termejä, joilla muutostilannetta on (yleistäen) kätevä kuvata: medioituminen, viihteellistyminen, keskustelunomaistuminen, personoituminen, mielipiteellistyminen ja niin edelleen.

Näyttää siltä, että elämme todellakin murroksessa. Sen merkittävyys saattaa paljastua vasta historiantutkijoille sadan vuoden kuluttua.

Voisin lisätä tuohon -minen-listaan yhden aikaamme ja sen henkeä kuvaavan termin: hällävälistyminen. Tieteellistä tutkimusta en ole aiheesta tehnyt. Enkä aio tuhlata jäljellä olevaa elämääni sen tekemiseen. Minulle totuudeksi riittääkin jo se, minkä olen tuntenut nahoissani ja kopassani. Tuskin olen ainoa.

Uskokaa pois! Hälläväliähommiksi tämä on mennyt. Tosi on.

Rakkaus isänmaahan, mitä se on?

Jäin hetkeksi miettimään tätä twiittiä:

Kansallinen Kokoomus ‏@kokoomus

Meitä on moneksi, mutta tärkein kokoomuslaisia yhdistävä tekijä on rakkaus isänmaahan. Usko siihen, että työ Suomen puolesta on arvokasta.

Mitä siinä oikeastaan sanotaan ja mitä jätetään sanomatta? Miksi?

Twiitissä puhutaan meistä. Sanalla mutta alkavasta lauseesta voi päätellä, että Meitä on moneksi -lauseen me viittaa kokoomuslaisiin. Tosin tässä ei oteta kantaa siihen, tarkoitetaanko kokoomuslaisilla puolueen jäseniä vai myös muita kannattajia.

Ehkä kokoomuslaisilla tarkoitetaan suostuttelevasti peräti mahdollisimman monia suomalaisia? Sanotaanhan twiitissä, että tärkein kokoomuslaisia yhdistävä tekijä on rakkaus isänmaahan.

Aika moni suomalainen on tämän perusteella kokoomuslainen. Kaikki isänmaata rakastavat siis äänestämään kokoomusta!

Toisaalta: aika moni ruotsalainen ja vaikkapa venäläinenkin tosin on tämän perusteella kokoomuslainen. Isänmaa on nyt monien kielessä ja mielessä. Kaikki haluavat siitä osansa. Isänmaa on sellainen täky, jonka avulla kalastetut äänet kelpaavat nyt puolueelle kuin puolueelle.

Ettei vain joissakin puolueissa ajatella, että käsite, johon termillä isänmaa viitataan, on perinteisesti heidän omaisuuttaan? Heidän hallinnoitavissaan ja oikealla tavalla määriteltävissään? Jotenkin pelottava ajatus. Isänmaan omimisesta ja väärinkäytöstä on menneisyydestä monia karmaisevia esimerkkejä.

Twiitin toinen virke on arvoituksellinen: Usko siihen, että työ Suomen puolesta on arvokasta. Avoimeksi jää, selittääkö tämä edeltävää lauseketta rakkaus isänmaahan. Sanoo siis toisin sanoin sen, mikä on tärkein kokoomuslaisia yhdistävä tekijä? Näin tämä varmaankin on tulkittava, koska ensimmäisessä virkkeessä puhutaan vain yhdestä tekijästä, tärkeimmästä.

Miksi tällainen twiitti juuri nyt isoine sanoineen isänmaa, rakkaus, usko? Yksi helpohko vastaus on tämä: Ollaan taas tanakasti taistojen tiellä. Vaalitaisto tietysti. Venäjä-mittelöt. Hallituksen ja opposition kähnäily. Puolueiden keskinäinen nokkapokka. Poliitikkojen omat missiot. Kisa mediahuomiosta, julkisuudesta. Ja niin edelleen.

Meitä tosiaankin on moneksi. Joskus sanottiin myös, että meitä on moneen junaan. Osa jää asemallekin. Sinne ei nyt vaalimatkan alkumetreillä haluta jäädä. Ei kokoomuskaan halua. Seuraavan junan aikataulusta ei nimittäin ole varmaa tietoa. Tulleeko edes? Mänj jo?