Viisitoistaminuuttinen televisiopuhe lähetettiin Yleisradion ykköskanavalla parhaaseen katseluaikaan, ja se tavoitti parhaimmillaan yli 1,5 miljoonaa katsojaa. Julkisuudessa onkin käyty keskustelua siitä, millä perusteella Yleisradio luovutti kanavansa tällä tavalla pääministerin käyttöön. Puheen esittämistapa loi vahvaa vaikutelmaa yhteiskunnallisen tilanteen vakavuudesta ja puheessa esille otettujen asioiden poikkeuksellisuudesta.
Tuhansia valintoja
Erittelen tässä puheen kirjoitettua versiota siten, että tarkastelen tekstin kielellisiä valintoja: sanastoa, lauseita ja informaatiorakennetta. Kiinnitän huomiota myös tekstin kokonaisrakenteeseen.
Kielen näkökulmasta näin laaja teksti sisältää sadoittain ja jopa tuhansittain valintoja. Kaikkia niitä ei ole tässä yhteydessä mahdollista eritellä.
Tuon esiin niitä merkityksiä, joita puhetekstistä on siinä näkyvien kielellisten valintojen perusteella mahdollista tehdä. Tarkastelen merkityksen eri ulottuvuuksia, varsinkin tekstin luomaa kuvaa todellisuudesta ja todellisuuden arvottamista sekä tekstiin kirjoittuvia puhujan ja kuulijoiden rooleja. Kiinnitän huomiota myös siihen, millaisia asioita tekstissä esitetään ikään kuin itsestään selvinä totuuksina, selviöinä. Lopussa vertaan puhetta erääseen toiseen poikkeukselliseen puheeseen.
Puheen rakenne
Puhetekstissä on kolmenlaista materiaalia: 1) toivotukset ja kuulijan puhuttelut, 2) perustelut puheen pitämiselle ja muu metateksti (puhetta/tekstiä koskeva teksti), 3) teemojen käsittely (kaksi pääteemaa: pakolaistilanne ja Suomen talouden tilanne).
Tekstin alussa puhuja toivottaa kuulijoille arkisesti Hyvää iltaa! Kuulijoita ei alussa puhutella (esim. ”Kansalaiset!”). Eri kohdissa tekstiä kuulijoita puhutellaan neljä kertaa: Hyvät kuulijat.
Puhuttelussa kiinnittää huomiota se, että puhutaan nimenomaan tekstin lajiin (televisiopuhe) liittyen kuulijoista, ei esimerkiksi ”suomalaisista” tai ”kansalaisista”. Ei myöskään ”katselijoista”, vaikka ohjelma esitettiin televisiossa. Kuulijoista puhuminen tähdentää sitä, että on olennaisinta ottaa vastaan puhuttu viesti, ei esimerkiksi visuaalista viestiä. Puhuttelukohdat sijoittuvat tekstiin loogisesti siten, että niissä vaihtuu tekstin teema (pakolaisteemasta talousteemaan) tai näkökulma (esim. kahdessa kohdassa siirrytään me-muodosta minä-muotoon).
Aluksi puhuja perustelee, miksi tällainen puhe pidetään. Tässä lyhyehkössä yleiskatsausosiossa on kaksi teema: Suomen tilanne on poikkeuksellisen vaikea. ja Pakolaistilanne kiristyy Euroopassa nopeasti ja maailma on rauhaton. Näistä laajemmin perustellaan ensimmäistä (mm. alhainen talouskasvu, työttömyyden kasvu, kilpailukyvyn menettäminen, velkaantuminen, valtion ja kuntien menot, työllisyysaste).
Rakenteen ja käsittelyn laajuuden perusteella pääpainon tekstissä saa Suomen talous. Pakolaiskysymystä tosin käsitellään ennen sitä, mutta käsittely on talousteemaan verrattuna hyvin lyhyt, neljä tekstikappaletta. Lisäksi puhuja kytkee myös pakolaiskysymyksen talousteemaan: Meidän on pystyttävä löytämään inhimillisyyttä itsestämme tukalasta taloustilanteesta huolimatta.
Laaja, kymmenien kappaleiden mittainen talousteemaosio rakentuu useiden alateemojen ja näkökulmanvaihdosten varaan: esimerkiksi velkaantuminen, kansainvälinen talouskasvu, säästäminen, menoleikkaukset, yhteiskuntasopimusneuvottelut, työelämätoimenpiteet, sopimusvapaus, työmarkkinaosapuolet, muutos, Suomen kuntoon laittaminen.
Talous on selvästi puheen keskeinen asia, ja alun lause Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. näyttäytyy täten koko tekstin yläteemaa kuvaavana lauseena. Kaikki muu on alisteista tilanteen vakavuudelle: puhuja kuvaa vakavuutta monista näkökulmista, luo tilannekuvaa sekä etsii syitä ja ratkaisuja.
Tosioita ja selviöitä vai kiistiöitä?
Talouden ottaminen tällä tavalla puheen yläteemaksi luo kuvaa todellisuudesta, jossa talous on itsestään selvästi kaikkia muita elämänalueita olennaisempi asia. Tätä lähtökohtaa ei sinänsä ole tarpeen puheessa perustella.
Suomen tilanne viittaa talouden tilanteeseen, ei esimerkiksi siihen, mikä on maan henkinen tila, miten suomalaiset yleisesti ottaen voivat tai millainen on yhteiskunnan keskusteluilmapiiri. Tässä mielessä puhe asettuu siihen lukemattomien tekstien ja puheiden ketjuun ja verkostoon, jolla politiikassa ja laajemmin yhteiskunnallisessa keskustelussa on lähestytty erinäisiä asioita talouden ja ns. taloudellisten realiteettien pohjalta.
Samalla vahvistetaan itsestään selvää oletusta yhtenäisestä Suomi-nimisestä oliosta, jolla on ja voi olla jokin kuvattavissa ja arvioitavissa oleva tilanne. Tällainen valinta ei ota huomioon esimerkiksi sitä, että Suomi on itsenäisenä valtiona ja myös taloudeltaan monessa mielessä riippuvainen muista valtioista ja kansainvälisistä sopimuksista yms. Valinta ei myöskään ota huomioon sitä, että Suomen voi ajatella koostuvan suomalaisista, joiden tilanteet ovat kovin monenlaiset. Jos Suomen tilanne viittaa valtion taloudelliseen tilanteeseen, siinähän olennaista on juuri yksittäisten suomalaisten talous: veronmaksu, julkisten palveluiden käyttäminen jne.
Alun teemalause Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. on poliittisessa suostutteluretoriikassa tyypillinen kolmannen persoonan indikatiivinen väitelause ja samalla olla-verbin avulla muodostettu suhdelause, jossa lähtökohtana ja tuttuna asiana annetaan Suomen tilanne ja uutena asiana poikkeuksellisen vakava. Lauseessa ei ole minkäänlaista epäröintiä eikä kielellistä viittausta siihen, että kyse olisi mielipiteestä tai subjektiivisesta arviosta tai jonkun muun tahon esittämästä totuudesta (vrt. ”Tutkijoiden mukaan”, ”Tilastot kertovat, että” tai ”Mielestäni”).
Tilanteen kuvaamiseksi on valittu luonnehtiva adjektiivi vakava, joka on myös suhteellinen siinä mielessä, että absoluuttista vakavuuden tilaa ei ole mahdollista mitata eikä muuten tarkasti määritellä (vrt. esim. ”helsinkiläinen” tai ”150-senttinen”). Tilanteen määritteleminen vakavaksi on näin ollen aina lopulta subjektiivinen arvio, vaikka se esitettäisiinkin ikään kuin yleisenä tosiasiana tai yleisenä tilannearviona, tässä lauseessa vieläpä uutena tietona. Vakava-adjektiivia määrittävä poikkeuksellinen-adjektiivi annetaan lausekkeessa ikään kuin kiistattomana informaationa (vrt. ”Tämä on poikkeuksellista.”).
Tekstissä on muitakin kohtia, joissa lähtökohtaisesti kiistanalaista informaatiota tarjotaan kuulijalle ikään kuin itsestään selvänä totuutena, esim. Se /turvapaikanhakijoiden määrä/ on ennennäkemätön haaste yhteiskunnallemme., jossa ennennäkemättömyys esitetään ikään kuin kiistattomana tosiasiana. Esimerkiksi historiallisesta näkökulmasta kyse on kuitenkin kiistiöstä: millaisia haasteita yhteiskunnalle olivat esimerkiksi vuoden 1918 sota, talvi- ja jatkosota sekä jälleenrakentamisen aika?
Maininnan arvoinen on tässä mielessä myös lause Kaikki vastuulliset suomalaiset kuitenkin haluavat lopettaa velaksi elämisen., jossa annetaan itsestään selvänä tosiasiana, että on vastuullisia suomalaisia. Tosin lause on ainakin kaksitulkintainen: 1) kaikki suomalaiset ovat vastuullisia, 2) osa suomalaisista on vastuullisia (ja kaikkien olisi syytä olla). Joka tapauksessa vastuullisuus kytketään selviönomaisesti osaksi sellaista suomalaisuutta, jota puhuja pitää arvossa (tämä tosin liittyy jo todellisuuden arvottamiseen ja tekstiin kirjoittuviin viestijöiden rooleihin).
Tai lause Äänestäjien valtakirja meillä on., jossa annetaan selviönä äänestäjät, jotka ovat antaneet hallitukselle valtakirjan uudistaa Suomea (tästä mandaatista puhutaan edeltävässä lauseessa Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?). Äänestäjien valtakirja -lausekkeessa äänestäjät esitetään ikään kuin yhtenäisenä joukkona, joka nimenomaisesti on antanut hallitukselle mandaatin uudistuksiin.
Todellisuudessa asia on kuitenkin mutkikkaampi, pikemminkin kiistiö kuin selviö.Ovatko äänestäjät antaneet mandaatin tällaiselle hallitukselle vai sittenkin vain eduskunnalle? Ovatko äänestäjät antaneet mandaatin juuri tällaisiin uudistuksiin (vrt. vaaliohjelmat ja -lupaukset)? Kaikki hallituksen esittämät ja tekemät toimet eivät edes olleet esillä vaalikeskusteluissa eivätkä puolueiden vaaliohjelmissa. Lisäksi vain osa äänestäjistä äänesti tulevia hallituspuolueita, enemmistö äänestäneistä kyllä, mutta ei kaikkien äänestäjien joukko suinkaan. (Vrt. ”Jonkinlainen äänestäjien enemmistön valtakirja meillä mielestäni on.”)
Nimeämisen voima
Sipilän puhe on yleisesti ottaen tavanomaista abstraktia poliittista kielenkäyttöä. Ainakaan tässä mielessä sitä ei voi pitää mitenkään poikkeuksellisena, vaikka puhetta on joissakin arvioissa kehuttu konkreettiseksikin. (Ehkä konkreettisuuden vaikutelmaa ovat luoneet esim. monet minä-lauseet, joista myöhemmin enemmän.) Puheen maailma rakentuu monien poliittisten puheiden ja virkatekstien tapaan olioista ja prosesseista, joita ei voi suoranaisesti aistein havaita eikä havainnoida.
Siinä ovat ja toimivat esimerkiksi tällaisiksi nimetyt oliot: työttömyys, tuotanto, kilpailukyky, työllisyysaste, talous, yhteiskunta, rahoitus, hyvinvointi, menoleikkaus, köyhyys, ahkeruus, sitkeys, työ, markkinat, muutosturva, vastuu, kärkihanke, velvollisuus, sopu, keinot, vienti, arvovaltakysymys, visio, valta, sisu, henki. Tekstin todellisuudessa on myös toisia tekstejä ja niihin liittyviä olioita: turvapaikkahakemukset, kielteiset päätökset, sarja kivuliaita päätöksiä, perustuslaki, työehtosopimus, tasavallan presidentit sanat, rankempia päätöksiä, neuvot, rohkeita ratkaisuja, ilmoittamia työelämätoimenpiteitä, yhteiskuntasopimus, laki, yhteiskuntasopimusneuvottelut, valtakirja, työelämäpaketti, työehtosopimus, tärkeä viesti, hallitusohjelma, satasivuinen juridinen sopimus.
Nämä abstraktit oliot ovat tekstissä niin kokijoita kuin tekijöitäkin: työttömyys ei kasva; Suomalainen työ ja tuotanto ovat menettäneet kilpailukykynsä.; valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin; muutosturva paranee irtisanomistilanteissa merkittävästi ja niin edelleen.
Tyypillisesti tällaisissa lauseissa maailmaa kuvataan ikään kuin ihmisarjelle kaukaisena, toisena todellisuutena, jossa ihmiset ja ihmisten väliset suhteet eivät ole olennaisia: Sunnuntaikorvauksen pienentäminen vähentää merkittävästi julkisen puolen kuluja ja mahdollistaa osaltaan työnantajan sosiaaliturvamaksun alentamisen.Tässä abstraktin (lähinnä talouteen viittaavan) nimeämisen kokonaisuudessa on muutamia tyyliltään kohosteisia valintoja: alho, johon olemme joutuneet; jos jätämme nyt tekemättä ja pudotamme kinttaat; teemme mieluummin kuin puhumme ilmanaikuisia. Näissä voi nähdä kaikuja puhujan taustasta: alho on tuttu lähinnä vanhahtavasta ja ylätyylisestä (jopa raamatullisesta) kielenkäytöstä, ja kinttaiden putoaminen sekä ilmanaikuisten (joutavien) puhuminen ovat murteellisia valintoja, Sipilän varsinaista äidinkieltä. Näissä puheen kohdissa Sipilä vahvistaa olettamusta suomalaisista tuppisuisina ihmisinä, jotka pikemminkin tekevät kuin puhuvat. Samalla vahvistetaan politiikassa usein hellittyä ajatusta sanojen ja tekojen erillisyydestä; tämä on merkittävää erityisesti siitä syystä, että poliitikot tekevät omia tekojaan juuri sanoin, niin Sipiläkin tässä puheessaan.
Jonkinlaista konkretiaa tekstiin tuovat myös sen kaltaisen usein käytetyt kuvailmaukset kuin talouden kyyti, saadaksemme pyörät taas pyörimään, suunnan kääntämiseksi ja Suomi on taitekohdassa. Politiikasta ja talouspuheesta ylen tuttua metaforistiikkaa, jonka ehkä toivotaan tuovan tekstiin konkreettisuuden vaikutelmaa: matkustaminen, pyöriminen, suunta, käännekohta. Ikään kuin talous olisi kulkuväline, jota voimme ohjata. Ikään kuin Suomi olisi reunalla ja voisi itse päättää, minkä suunnan ottaa.
Tämä kaikki tietysti toimii puheessa samaan suuntaan: on kiistattomia talouden tosiasioita, on tehtävä niiden mukaisia toimia, kaikki on omissa käsissämme.Kaikkinensa Sipilän käyttämä kieli on nimeämisen ja maailman kuvaamisen näkökulmasta hyvinkin tyypillistä näennäisen hallinnan ja asiantuntemuksen varaan rakentuvaa kieltä. Asioita tarkastellaan ylätasolta, suurina kokonaisuuksina, ja kokonaisuuksien haltuunotossa tarvitaan abstrakteja yläkäsitteitä. Erityisesti talouspuheesta tuttuja, mikä tietysti sopii hyvin yhteen se puheen vahvistaman olettamuksen kanssa, että politiikka on ennen kaikkea talousasioiden järkevää ja kiistattomiin faktoihin perustuvaa realistista hoitamista.
Tekstiin kirjoittuvat roolit
Edellä esittämäni perusteella on selvää, että tekstiin kirjoittuu hyvin asiantunteva puhuja, joka esittää myös kiistanalaisia asioita ja omia mielipiteitään ikään kuin varmoina totuuksina. Epäröintiä kuvaavia ilmauksia tai rakenteita ei juuri käytetä, ja lauseet ovat melkein kauttaaltaan indikatiivisia väitelauseita.
Teksti luo kuvaa vaihtoehdottomuuden maailmasta, ja yksittäiset kielelliset valinnat todentavat tätä kaikessa välttämättömyydessään.
Useimmin lauseet ovat kolmannen persoonan väitelauseita (Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.) tai monikon ensimmäisen persoonan me-lauseita (Näin emme voi jatkaa.; Emme pääse pakoon tosiasioita.). Sekä kolmannen persoonan väitelauseet että me-lauseet ovat lähtökohtaisesti suostuttelevia: kuulijalle kerrotaan asioita totena, niin Suomea kuin meitäkin koskevia asioita. Samalla luodaan velvoittavuuden merkitystä: koska asiat ovat itsestään selvästi näin, meidän on ajateltava ja toimittava tällä tavalla. Useimmiten me-muodot viittaavat tarkemmin määrittelemättömästi kaikkiin suomalaisiin (Olemme hieman outo kansa), toisinaan taas hallitukseen ja hämärämmin päätöksentekijöihin (Joudumme tekemään sarjan kivuliaita päätöksiä, joiden avulla yhteiskuntamme rahoitus saatetaan kestävälle pohjalle.). Paikoin me tuntuu viittaavan lähinnä Sipilään itseensä: En voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jätämme nyt tekemättä ja pudotamme kinttaat.
Suostuttelevuuden merkitystä vahvistaa ajoittainen minä-muotoisten lauseiden käyttö:
* Aloitan pakolaistilanteesta, mutta muuten keskityn talouden karuun kuvaan ja uudistamisen tarpeeseen.
* Tiedän, että valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin. Jos emme tee niitä, muutaman vuoden päästä edessä on vieläkin kipeämmät päätökset. Haluan kantaa vastuuni ja tehdä suunnan kääntämiseksi tarvittavat päätökset.
* Huomasin yhteiskuntasopimusneuvotteluiden aikana, että Suomessa työntekijä- ja työnantajajärjestöt ovat ajautuneet liian kauaksi toisistaan. Oman kokemukseni mukaan saksalainen työnantaja miettii ensisijaisesti sitä, miten työ voidaan jatkossakin tehdä kotimaassa ja samoin Saksassa työntekijät tulevat oma-aloitteisesti työnantajaa vastaan vaikeassa tilanteessa. Tätä henkeä tarvitaan enemmän Suomessa.Minä-lauseissa tekstiin kirjoittuu puhuja, joka tietää, ajattelee, myöntää, lupaa, yrittää, yllättyy ja jolla on kokemuksia ja tavoitteita. Ihan tavallinen ihminen tunteineen ja toiveineen. Toisaalta voi ajatella, että suhteellisen runsas minä-lauseiden käyttö luo puhujalle roolia kaikkitietävänä subjektina: minä näkee kaiken, tietää kaiken, ymmärtää kaiken.
* (...) ymmärrän silti hyvin ihmisten hämmennyksen.
* Minulta on kysytty, miksi hallitus ryhtyi näin poikkeuksellisiin toimiin.
* Tein kaksi epäonnistunutta yritystä yhteiskuntasopimuksen solmimiseksi. Yritin tosissani ja neuvottelujen kariutuminen oli suuri pettymys. Tein vielä viimeisenä iltana kompromissiesityksen. Olin todella yllättynyt, kun siihenkään kaikki eivät tarttuneet. Silloin minulle oli selvää, että todellista valmiutta yhdessä sopimiseen ei ole.
* Minulta on myös kysytty, miksi hallitus puuttui sopimusvapauteen.
* Minulta on niin ikään kysytty, miten viennin kilpailukykyä parantaa se, jos leikkaamme sairaanhoitajan tai poliisin sunnuntaikorvauksia.
* Myönnän, että valvoin tämän kysymyksen äärellä ennen päätöksen tekemistä. Sunnuntaikorvauksen pienentäminen vähentää merkittävästi julkisen puolen kuluja ja mahdollistaa osaltaan työnantajan sosiaaliturvamaksun alentamisen.
* Omalta osaltani lupaan, että kaikessa työssäni pyrin toteuttamaan uudistuksia niin oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kuin mahdollista. Työelämäpaketin yksityiskohtainen lainsäädäntö tehdään tuttuun tapaan työelämän osapuolia kuullen.
* Mitäkö minä oikein ajattelen?
* Tiedän, että nyt on viimeisiä hetkiä laittaa Suomi kuntoon. Suomi on taitekohdassa.
* Hallitusohjelman vision mukaan ”julkinen valta tekee yhdessä suomalaisten kanssa vaikeitakin ratkaisuja tulevan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Avoin ja positiivinen asenne toisiimme sekä ympäröivään maailmaan tekee Suomesta ainutlaatuisen, hyvän maan”. Se on ainoa tavoitteeni – kaikki hallituksen toiminta tähtää siihen. En voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jätämme nyt tekemättä ja pudotamme kinttaat.
Puhuja näyttäytyy paitsi maailman ja tekstinsä hallitsijana, suorastaan ylimpänä jumalaisena minänä, joka antaa kuulijoidensa kuulla, miten asiat ovat ja miten niihin pitää suhtautua.
Sipilän puhetta on arvioitu julkisuudessa maltilliseksi ja sovittelevaksikin. Päällisin puolin pintatasolla se voi sellaiselta näyttääkin. Samalla on paikallaan kysyä, millaista sovittelevuutta kaikkitietävyys ja vaihtoehdottomuuksien esittäminen edustavat. Jos puhe jotain on, se on varmasti suostutteleva ja velvoittava. Siinä esitetään vain muutamia suoria toiveita tai vaateita teille (tarvitsemme tukeanne; Monet teistä ovat jo toimineetkin – kiitos siitä.), yrityksille (Yrityksiltä ja yritysjohtajilta odotamme johtajuutta ja taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.) ja työmarkkinaosapuolille (Vetoan vielä kerran työmarkkinaosapuoliin. Etsikää hankaliksi koettujen keinojen, kuten sunnuntailisän, tilalle helpompia keinoja työehtosopimusten sisältä.), mutta sitäkin enemmän eri tahoja ja koko puheella rakennettua kansaa velvoittavia pakkoja (Tasavallan presidentin sanoin tekemättä ei voi jättää. Emme voi siirtää laskua tämän päivän hyvinvoinnista tuleville sukupolville.; Näin on toimittava myös tänään ja lähivuosina.; Kaivetaan nyt sisu sekä yhdessä tekemisen ja välittämisen henki. Jos jokin on varmaa, niin se, että tästäkin selvitään.)
Puheessa minä- ja me-muodot sekä kolmannen persoonan lauseet yhtyvät tavalla, joka perustelee velvoitteiden ehdottomuutta, kuten tässä kohdassa: Haluan korostaa, että paketin yksityiskohdat eivät ole arvovaltakysymys hallitukselle, mutta tavoitteesta emme voi tinkiä. Suomalainen työ ja työllistäminen on tehtävä nopeassa tahdissa taas kannattavaksi.
Samalla kun puhujan rooli on kaikkitietävä ja velvoittava, kuulijan rooliksi jää ottaa tieto, selviöt, ja kiistaton velvoite mukisematta vastaan sekä ajatella ja toimia halutulla tavalla. Politiikka näyttäytyy näin luonnonlainomaisten tai ehkä pikemminkin yliluonnollisten voimien eteenpäin vieminä prosesseina, joissa ihmisen osa on ennalta määrätty. Suorastaan kohtalonomainen. Näin on tehtävä. Pulinat pois.
Runnaaja Sipilä
Sipilän poikkeuksellisen puheen sisältö ja esittämistapa tuovat mieleen presidentti Urho Kekkosen ns. runnauspuheen. Kekkonen piti puheensa 27.11.1975 tilanteessa, jossa Suomessa oli ennätykselliset 60 000 työtöntä. Maahan oli yritetty saada kasaan hallitus, mutta yritykset olivat epäonnistuneet. Niinpä Kekkonen ilmoitti runnaavansa kokoon enemmistöhallituksen maaherra Martti Miettusen johdolla. Kekkonen oli kutsunut puolueiden johtoa ja kameramiehet koolle ja aloitti puheensa.
Hyvät naiset ja herrat, kerron heti kärkeen, että olen vaivannut teitä tähän neuvonpitoon runnataksemme täällä tälle maalle kokoon viiden puolueen toimintakykyisen enemmistöhallituksen.
Kekkosen puheen yläteema oli taloudellinen tilanne, jossa elämme. Aivan kuin Sipilällä. Tavoitteena oli lyödä faktat pöytään ja velvoittaa kuulijat toimimaan: kansankuntakin joutuu elämään taloudellisten tosiasioiden asettamien rajoitusten alaisena; maamme taloudellinen tilanne on tällä hetkellä vaikeampi kuin yleisesti näytään ymmärtävän. Kriisitietoisuuden herättämistä, kuten Sipilällä (jolla mm. puheessaan taitekohdasta). Kriisitietoisuuden herättämiseksi Kekkonen puhuu avoimesti myös hätätilasta. Tämä tuntuu vahvalta valinnalta nykynäkökulmasta, kun moninkertainen työttömien määrä ei vielä saa esimerkiksi pääministeriä käyttämään näin voimakasta nimeämistä.
Kekkosen mukaan taloudellinen tilanteemme (…) on ahdistavan raskas ja vaikea. Minkään noitatempun avulla me emme selviä. Kekkonen muistutti suuresta ulkomaisesta lainanotosta, johon ei enää ole edellytyksiä. Lääkkeeksi hän esitti työllisyyden parantaminen keinolla millä hyvänsä. Aivan kuin Sipilä.
Kekkonen asetti puolueille tiukan takarajan. Samalla tavalla Sipilä antoi takarajan työmarkkinajärjestöille. Kekkosen perustelut ovat vastaan sanomattomat siitäkin syystä, että ns. kansan kieltä käyttämällä hän näyttäytyy kansan tuntojen tulkkina: Toisissa olosuhteissa olisi kohtuutonta pyytää näin nopeaa toimintaa politiikassa, mutta kaikki nämä asiat ovat kahden kuukauden ajan olleet tutkittavina, pohdittavina, pestävinä ja puleerattavina, ja uusia neuvotteluja ei näin ollen tarvita (…) tarvitaan vain ratkaisu.
Kekkonen viljelee (kuten Sipiläkin) abstraktia talouskieltä: kokonaistuotanto; ulkomaankaupan vajaus; inflaatiovauhti; työllisyys; suureen ulkomaiseen lainanottoon, johon ei enää ole edellytyksiä; vaihtotaseen vajaus; maamme ulkomainen velka; työllisyysaste. Toisaalta Kekkonen ryydittää puhettaan varsin voimallisilla kansankielisillä tai muuten tyyliltään kohosteisilla ilmauksilla: runnata; noitatemppu; poppakonsti; taloudellinen turma; sub specie aeternitatis, iäisyyden näkökulmasta; raskas riippa; napit vastakkain; vastarintapesäke; puoliväkisin tungettava; hypätä kelkasta; puleerata; panttivanki.
Hyvin monella tavalla Kekkosen ja Sipilän puheet siis ovat samanlaisia. Toki erojakin on. Edellä käsittelemässäni takarajakohdassa Kekkonen ottaa ikään kuin kansan puolelleen, kun taas Sipilä monissa kohdissa pikemminkin ottaa kansan velvoitteidensa kohteeksi.
Selvä ero on myös se, että Kekkonen käyttää suuren osan puheestaan asiantuntijoiden laatimien työllisyystilastojen käsittelyyn. Hän käy läpi eri ammattikuntien työllisyysnäkymiä jne. Sipilä numeropuhe on paljon ylimalkaisempaa.
Retoriselta kannalta ehkä merkittävämpi ero on se, että Kekkonen ei anna ihan kaikkia totuuksiaan selviöinä. Hän asettuu problematisoimaan muun muassa sitä, millaisia vaikutuksia työllisyyden parantamiseksi tehtävillä päätöksillä tulee olemaan. Erittäin taitavasti hän ottaa kuulijat, kansan, puolelleen pohtimalla sitä, miten puolueiden tulee tehdä vastuullista politiikkaa, vaikka se ei välttämättä olekaan puolueiden kannatuksen näkökulmasta järkevää. Tässä yhteydessä Kekkonen tulee lausuneeksi yhä elävät sanansa:
Suosittelenkin jo nyt, että jos joku vuoden 79 vaalitaistelussa joutuu vanhojen asioiden vuoksi hyökkäysten kohteeksi, parasta on syyttää minua, Kekkosta.
Näin puhuu poliitikko, jolla on takanaan sekä vahvat lakiin perustuvat valtaoikeudet että laajojen kansanjoukkojen tuki. Kuulijoiden tuoreessa muistissa on varmasti samana kesänä Helsingissä käyty Etyk, jossa Kekkonen sai näyttää osaamistaan kansainvälisen politiikan kentällä. Sipilä toisaalta on pääministeri, jolle laki takaa laajat valtaoikeudet, mutta joka on varsin kokematon niiden käyttäjänä ja jota monet moittivat siitä, että hän yrittää johtaa maata yrityksen tapaan.
Myös suhde kansaan näyttäytyy erilaisena: Kekkonen ottaa paljolti kansan tuekseen läksyttäessään puoluejohtajia; Sipilä ottaa paljolti kansan puheensa kohteeksi, yhdeksi läksytettävistä.
Sekä Sipilä että Kekkonen käsittelevät kotimaahan keskittyvissä puheissaan lyhyesti myös muuta maailma, muutenkin kuin ulkomaankaupan ja -velkojen kautta. Sipilän teemana on pakolaistilanne ja sen vaikutus Suomeen. Kekkonen puolestaan ottaa nykynäkökulmasta hätkähdyttävällä tavalla esiin olojen kehityksen eräissä läntisen Euroopan maissa: monessa maassa ovat nostaneet päätään fasistiset ja natsistiset järjestöt, joiden toiminta kohdistuu avoimesti demokratiaa vastaan (…) tämä sisältää vaaran yleiselle rauhanpolitiikalle.
Kekkonen käyttää tätä ulkopoliittista havaintoaan sisäpoliittisen runnauksensa argumenttina: hallitusta alkaa olla tarvis jo ulkopoliittisistakin syistä. Sipilä puolestaan kertoo, että Suomi kantaa kansainvälisen vastuun pakolaistulvasta ja samalla vetoaa kansalaisiin, että he ryhtyisivät vapaaehtoisesti auttamaan. Tässä ehkä näkyy isompikin ideologinen ero Kekkosen ja Sipilän välillä, ehkä myös ero yleisessä mielipideilmapiirissä. Mikä on valtion tehtävä ja olemus, mikä yksilön?
