SOPU VALINNANVAPAUDESTA?

Hallitus on päässyt sopuun sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisen periaatteista ja alueiden määrästä. Itsehallintoalueita perustetaan 18. Sosiaali- ja terveyspalveluja järjestetään 15 alueen puitteissa.

Osana uudistusta säädetään valinnanvapauslainsäädäntö, joka mahdollistaa, että käyttäjä valitsee itse palveluiden julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin tuottajan.

Näin napakasti tiedotti valtioneuvoston viestintäosasto 7. marraskuuta yöllä kello 1.20. Pääministeri Juha Sipilä ja valtiovarainministeri Alexander Stubb twiittasivat sote-sovun syntyneen. Hallituskriisin uutisoitiin väistyneen.

Millainen sopu?

Mutta millainen sopu saatiin? Sipilä viestitti, että nyt on saatu sote-ratkaisulle ja aluehallinnon järjestämiselle askelmerkit ja raamit. Pian alettiin puhua myös siitä, että sote-alueiden määrä voi pienentyä. Sisältöjä viilataan, yksityiskohtia tarkennetaan, lakitekstejä tehdään, neuvottelut kaikesta jatkuvat.

Alkoi herätä kysymyksiä, sovittiinko nyt oikeastaan jonkinlaisesta isosta kuvasta ja ennen kaikkea siitä, että hallitusta ei tähän kaadeta. Tämänkertaiset neuvottelut alkoivat näyttäytyä hallitusneuvottelujen jatkona ja strategisen hallitusohjelman korjaussarjana: hallitusohjelma oli selvästikin tehty kiireessä ja siten, että isoja linjauksia oli sittenkin kirjoitettu ohjelmaan suurpiirteisesti ja aukkoisesti. 

Pelin politiikkaa?

Sote-sopua on kuvattu julkisuudessa aika kritiikittömästi lähinnä pelinä, jossa kaikki voittivat. On sanottu, että keskusta sai maakuntahallintonsa ja kokoomus valinnanvapauslainsäädännön. Perussuomalaiset saivat kerrankin esiintyä maltillisina ja kansan parasta tahtovina sovunrakentajina. On kysytty, hävisivätkö tässä pelissä asiantuntijat. Ja hävisikö lopulta myös kansa?

Ns. kansa häviää varmasti, jos julkisessa keskustelussa nielaistaan sopupuhe pureskelematta. Tuskinpa nielaistaan. Sovun ja sovinnon merkityksiä pitää päästä avaamaan; koko prosessia ei voi kuitata pelinä, jossa tulee haavoja ja kolhuja ja jossa luottamuskin rakoilee mutta jossa lopulta on vain voittajia. Yksi olennaisimmista avoimista ja kiistanalaisista kysymyksistä on se, johon valtioneuvoston tiedotteessa viitataan sanalla valinnanvapauslainsäädäntö. (Mielenkiintoista vaihtelua pakkolakikeskustelujen jälkeen!)

Jee, lisää vapautta!

Valinnanvapaus on yhdyssana, jonka molemmat osat ovat lähtökohdaisesti myönteisiä. Kukapa oikeastaan vastustaisi valintaa tai vapautta? Puhumattakaan valinnanvapaudesta, joka kuulostaa tässä yhteydessä siltä, että kansalaiselle tulee suorastaan vallankumouksellisesti uudenlainen mahdollisuus itse valita sosiaali- ja terveyspalveluidensa olemus.

Koko ns. länsimainen demokratia rakentuu ideologisten merkitysten tasolla pitkälti vapauden käsitteen varaan. Vapaus määrittää kansalaisena olemista monella tavalla: meillä on kokoontumisvapaus, sananvapaus, elinkeinonharjoittamisen vapaus ja niin edelleen.

Valitsemisen vapaus viittaa siihen, että meillä on valikko, josta valita. Jos valikossa on vain yksi mahdollisesti valittava asia, vapaudesta ei voi puhua ollenkaan. Jos valikossa on kaksi asiaa, vapautta on ehkä jo jonkin verran. Jos valikossa on useita asioita, joista valita, valinnanvapauden voisi ajatella olevan jo laajaa.

Me ollaan asiakkaita kaikki?

Mitä ne valikossa olevat asiat tässä tapauksessa ovat? Tiedotteessa puhutaan palveluiden tuottajista. Sosiaali- ja terveysalalla tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisesta tulee palveluntuottajien asiakas, kuluttuja, joka tekee hinta- ja laatuvertailuja sekä ostopäätöksiä.

Tuottajien kannalta tämä tarkoittanee sitä, että myös julkiset palveluiden tarjoajat (esim. kunnat) joutuvat muuttamaan toimintaansa niin, että niitä voidaan vertailla yhteismitallisesti yksityisten palveluntarjoajien kanssa. Käytännössä tämä tarkoittanee kunnallisten palveluiden yhtiöittämistä.

Esimerkiksi sairastuneista tulee tässä prosessissa asiakkaita, joille on julkiselta puolelta ulkoistettu sairaudenhoitamiseen liittyvä papereidenpyöritys ja byrokratia. Kun tähän yhdistetään digitaalisoimispyrkimykset, käytännössä asiakkuusprosessi todennäköisesti tulee suorittaa sähköisesti, lähinnä verkossa.

Valinnanvapaudella saattaa siis olla palvelun ostajalle, kansalaiselle, raskas hinta: hänen tulee itse olla aktiivinen palvelun etsimisessä, hänen tulee vertailla, hänen tulee varata aikoja, hänen tulee pitää huolta, että kaikki toimii. Mitenkähän tämä onnistuu, kun puhutaan sosiaali- ja terveydenalan palvelujen etsijästä? Jaksaako sairas valita? Ovatko kaikki kansalaiset tässä mielessä tasa-arvoisessa asemassa?

Ideologisia kiistiöitä

Valinnanvapaudessa, joka halutaan esittää itsestään selvästi positiivisena asiana, on monia muitakin ideologisen merkityksen tason kiistiöitä. Onko valinnanvapaus samanlainen kaikilla sote-alueilla? Toteutuuko kansalaisten tasa-arvo? Miten toimintaa pystytään julkisvallan suunnasta ohjaamaan? Halutaanko sitä edes ohjata? Miten toimii laadunvarmistus? Jyräävätkö isot ylikansalliset yritykset pienet paikalliset lääkäriasemat? Mitä tässä tarkoitetaan kolmannen sektorin toimijoilla? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tarinan opetus? Valinnanvapaus vaikuttaa fantastiselta asialta! Hieno sana, jota käytetään jo termimäisesti.

Mutta mikä on se käsitetodellisuus, johon termillä viitataan? Tämä tuntuu olevan paljolti auki. Merkitystaistot jatkuvat. Sovunrakentaminen jatkuu. Kriittistä lukutaitoa edellytetään nyt sekä journalisteilta että kansalaisilta. Erityisesti uskallamme edellyttää sitä poliitikoiltamme: avatkaa sydämenne ja merkityksenne meille, kiitos!

JK Jos saa valita, moni valitsee mieluummin hyvät palvelut kuin palveluidenvalitsemisen vapauden.