Eilen Pariisi, tänään Pasila!

Eilen jaksoimme vielä viivähtää ajatuksissamme Pariisissa, mutta kuka sitä nyt monta päivää muutamaa murhaa märehtisi. Tänään mielemme lööpeissä loistavat #umk ja #urheilugaala. Eilen marssimme koko maailman kanssa rauhan puolesta; tänään marssimme Gaalassa urheilun kerman kanssa.

Pasila, olkaa hyvä, Uuden Musiikin Kilpailu ja UrheiluGaala. Kaukana kavala maailma.

Vai onko? Ei taida olla.

Saatan olla korni, mutta tekisi mieleni rinnastaa uskonnot kilpailemiseen. Kumpaankin taitaa monilla ihmisillä on kova sisäinen palo, jonkinlainen perustarvitseminen. Kummastakin on tullut useimmissa ihmisyhteisöissä ja -yhteiskunnissa luonnollista toimintaa. Onpa käynyt niinkin, että sekä uskonto että kilpaileminen ovat saaneet ihmisyhteisössä normimaisen aseman. Tämä taas tarkoittaa sitä, että ne, jotka eivä tunnusta uskoa, tai ne, jotka eivät suostu osallistumaan kilpailuyhteiskunnan peleihin, ovat poikkeuksia. Yhteiskunnallisia toisia.

Joskus uskonnon, urheilemisen ja kilpailemisen normaalius saavuttaa sellaiset mitat, että niiden suhteen toiseutta tuntevilla on elämässään vaikeaa. Heidän pitää perustella sanojaan, muita tekojaan ja tekemättäjättämisiään, ajatuksiaan ja valintojaan. Normienmukaisesti elävä ja ajatteleva yhteisö työntää toiset syrjään ja lopulta polkee alleen. Näin voi käydä. Näin on käynytkin.

Jotkut harvat puhuvat nätisti toisinajattelijoista. Useimmat nauravat ivallisesti, kun joku jaksaa ihmetellä sitä, miksi jääkiekkoilija Teemua palvotaan. Heidän mielestään siinä ei ole mitään kummallista, että jää, jolla Teemu pelasi viimeisen pelinsä, on sulatettu ja pullotettu ja että sitä myydään Teemun faneille.

Minusta siinä kyllä on jo jotain kummallista ja yhteiskunnallisestikin oireellista. Jokin tässä kaikessa huutaa, että ihminen on hukassa. Olemme eksyneet.

Ja nähtävissä on merkkejä. Etten sanoisi maailmanlopun merkkejä, niin Pariisissa kuin Pasilassakin.