Viestintä hällävälistyy

Mikä on, kun ihmiset eivät vastaa viesteihini? Bussikuski ei tervehdi takaisin. Työsähköpostiini pitää karhuta vastausta. Kansanedustaja jättää kylmästi kysymykseni vastaamatta Twitterissä.

Kukaan ei tykkää päivityksistäni! Maailma ei vastaa, kun huudan tuskaani blogissa... :)

Olen elänyt tätä maailmaa yli viisikymmentä vuotta. Aistin muutoksia. Lapsena meillä ei ollut kotona aluksi edes puhelinta eikä televisiota. Tietokoneista ei kukaan puhunut. Radio sentään oli, radio, Koillis-Lappi, Pohjolan Sanomat ja Kansan Tahto.

Aistin myös toisenlaisia muutoksia kuin viestintävehkeisiin ja -vimpaimiin liittyviä. Kyllästymistä, välinpitämättömyyttä, suoranaista piittaamattomuutta. Sisäänpäinkääntyneisyyttä ja ulkopuolisuutta. Outoutta. 

Omassa ajassa tapahtuvia kulttuurisia ja sosiaalisia muutoksia on joskus vaikea huomata, vallankin kun ne tosiaan tuntuvat tapahtuvan, kuin itsestään, ilman ihmisen aivojen tai käden ohjausta. Esimerkiksi se, mitä tapahtuu ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja vaikkapa viestinnässä, on hankalasti havainnoitavissa, jos ja kun havainnoitsija on itse tapahtumissa mukana.

Toki yksittäisiä tekstailuja, keskusteluja ja somettamista pystyy tarkkailemaan hyvinkin tehokkaasti ja kriittisesti. Mutta entä se paljon puhuttu iso kuva? Miten siitä saa käsityksen?

Me pystymme seuraamaan sosiaalisen median suosion kasvua, me pystymme keräämään tietoa älypuhelinten myyntiluvuista, me pystymme haarukoimaan, kuinka paljon luetaan paperilehtiä, kuinka paljon nettilehtiä. Lukuja siis on saatavilla.

Määrät, kvantitatiivinen tieto, on kuitenkin vajavaista, jos halutaan etsiä vastauksia vaikkapa mitä-, millainen- ja miksi-tyyppisiin kysymyksiin. Tarvitaan myös laadullista, kvalitatiivista, analyysia. Ehkä tarvitaan myös spekulatiivista tietoa, pohdintaa, kyselyä, haparointia, virhearviointeja.

Laadullista analyysia harrastatetaan toki yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla, mutta en ole aina varma, onko tiede paras avoinna oleviin kysymyksiin vastaaja. Tuntuu, että tiede on tullut itseriittoiseksi. (Kuin itsestään!) Tuntuu, että keskeiset ihmistä koskevat kysymykset ovat turhan usein taka-alalla; tärkeämpää on tieteellisen kielen ja metodin näennäinen hallinta. Kaavamainen julkaiseminen pikemmin kuin luova ja uhkarohkeakin paljastaminen.

Toki tiedettä on monenlaista, ihan käypääkin. Esimerkiksi viestinnän ja median laadullisissa analyyseissa on saatu muotoiltua monia termejä, joilla muutostilannetta on (yleistäen) kätevä kuvata: medioituminen, viihteellistyminen, keskustelunomaistuminen, personoituminen, mielipiteellistyminen ja niin edelleen.

Näyttää siltä, että elämme todellakin murroksessa. Sen merkittävyys saattaa paljastua vasta historiantutkijoille sadan vuoden kuluttua.

Voisin lisätä tuohon -minen-listaan yhden aikaamme ja sen henkeä kuvaavan termin: hällävälistyminen. Tieteellistä tutkimusta en ole aiheesta tehnyt. Enkä aio tuhlata jäljellä olevaa elämääni sen tekemiseen. Minulle totuudeksi riittääkin jo se, minkä olen tuntenut nahoissani ja kopassani. Tuskin olen ainoa.

Uskokaa pois! Hälläväliähommiksi tämä on mennyt. Tosi on.