Vaalitentit ja muut poliittiset keskustelut ovat parasta viihdettä. Tämäntapaisen lausahduksen olen kuullut monen järkevänä pitämäni kansalaisen suusta. Voi kun olis taas jotkut vaalit tulossa!
Ja tottahan se on: politiikan toimittajat ja yleisemmin mediatalot tekevät poliitikkojen kanssa hyvää työtä. Keskusteluihin saadaan draamaa ja jännitteitä, kun ne rakennetaan kärjistyksien, vastakkainasettelujen ja kiinnostavien yksityiskohtien varaan. Nykypoliitikoista useimmat osaavat esiintyä luontevasti, ja ehkä imagojakin on mietitty. Kaikenlaisia miellyttävältänäyttämiskurssejakin on käyty.
Kaikki hyvin siis? Poliitikot keskustelevat kiinnostavasti, media on kärkkäänä mukana, ja kansa viihtyy näytelmän parissa.
No ei. Kaikki ei ole hyvin. Vaikka politiikka tuntuu kiinnostavan meitä kansalaisia, se ei kiinnosta meitä oikealla tavalla. Motiivimme ovat väärät: haluamme viihtyä, emme halua osallistua.
Seuraamme vaaliväittelyjä ja muita poliittisia vääntöjä, koska niiden seuraaminen tuntuu viihdyttävältä. Poliitikot ja politiikan toimittajat ovat parhaimmillaan kuin esiintyviä taiteilijoita, joiden roolisuorituksia on kiinnostava arvioida ja vertailla. Kuka selvisi voittajana tästä tentistä? Kenen imago on paras? Kuka ministereistä on pärjännyt parhaiten? Kuka on pörssin kärjessä?
Media on kaapannut politiikan itselleen. Jos jokin politiikassa kiinnostaa, olemme kiinnostuneita lähinnä siitä, miten poliitikot selviävät mediaesiintymisistään. Siitä, miltä heidän esiintymisensä vaikuttavat. Kuka mokaa, kuka yllättää myönteisesti. Näkyykö kello, ovatko housujen lahkeet liian lyhyet. Tuleeko änkytystä vai sössötystä. Katkeaako ajatus. Huudellaanko väliin. Hermostuuko joku. Hukkaako toimittaja punaisen langan.
Emme ole kovinkaan kiinnostuneita siitä, mitkä ovat tämän esiintyvän taitelijan arvot, asenteet ja mielipiteet. Mitä hän ajattelee aatteista. Miten hän perustelee valintojaan yksittäisissä poliittisissa kysymyksissä. Mihin hän uskoo, luottaa ja tukeutuu.
Meitä kiinnostaa, minkä iskulauseen saamme tällä kertaa kuulla ja ketä nyt oikein siteerataan. Meitä ei kiinnosta, miten monipolvinen poliittinen probleema ratkaistaan. Olemme nimittäin tulleet siihen käsitykseen, että ei sitä kuitenkaan ratkaista.
Haluamme kiihtyä ja viihtyä sen mediapelin äärellä, jota politiikaksi kutsutaan. Emme halua tylsistyä. Eivät meitä kiinnosta reiluimmat aatteet tahi parhaat argumentit.
Medioituminen. Siitä tässä on kyse. Politiikka tapahtuu, sitä tehdään, entistä enemmän julkisesti, ainakin näennäisen avoimesti. Siis sitä politiikkaa, johon viitataan usein myös sanalla demokratia. Avoimessa demokratiassa kansa saa olla politiikanteossa osallisena, ainakin yleisönä. Kaikki tapahtuu silmiemme edessä.
Mutta medioituminen on mutkikas asia. Yhtäältä on tietysti hyvä, että poliitikot avautuvat julkisesti ja että kansalaisillakin on mahdollisuuksia ottaa kantaa. Pääministeriltä voi kysäistä asiaa jos toistakin vaikka Twitterissä.
Toisaalta medioituminen voi nakertaa demokratian perustaa, jos tärkeimpänä pidetään sitä, miltä politiikka näyttää ja kuulostaa. Medioituminen voi tarkoittaa poliitikoille jatkuvaa vaalitaistelua ja itsensä myymistä. Onnistuminen mitataan kuukausittain gallupeissa ja päivittäin netin mielipidekyselyissä.
Kansan kiinnostusta pidetään lähes sairaalloisesti yllä mediassa, koska median toiminta perustuu jatkuvaan kilpailuun. Meillä on hauskaa, mutta emme me ole poliittisesti aktiivisia. Olemme seuraajia, emme toimijoita. Olemme (sivusta)katsojia. Suorastaan sivullisia. Alkaa näyttää siltä, että ei meidän odotetakaan olevan kiinnostuneita asioista. Sitä varten ovat kansan edustajat. He hoitavat hommat, me seuraamme sivusta.
Viihdymme, mutta emme äänestä. Miksi äänestäisimme? Päin helvettiä kaikki kuitenkin menee. Otetaan siis ilo irti ja nautitaan. Ehkäpä tänään joku taas töppää suorassa lähetyksessä.
Demokratia, häh? Äänestäminen kansalaisvelvollisuutena, höh? No, ehkä voisin äänestääkin jotain poliittista hahmoa, jos käytössä olisi puhelinäänestys. Numero ruutuun vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti